6.10.2018

Seuraanko edes oikeeta Otavaa?

Taival on pitkä ja alussa vasta
vaikka jo kauan kuljettu on
Kannata, maailma, ihmisen lasta
suo sille sitkeys loppumaton

Jotta jaksaisi vaan vaikka sieluun koskee
kun eihän se koskaan levätä malta
Vuodesta toiseen tulevaan puskee
aina matalimpien aitojen alta 

kilin
kolin
kilin
kolin
kilin
kolin

Jon kin lai nen mur ros vai he
Ystävä sanoo: "on raskasta opiskella kun aivot on vaikeet!" ja minä vastaan: "Ja on raskasta opiskella lempiasiaa kun aivot on vaikeet! Kun tulee ne opiskelun suorituspaineet mukaan siihen juttuun ja sit kaikki on vaan hirveetä"
Muistan sen rakkauden maanantaisin 11:00-12:00 ja 14:15-15:30 ja torstaisin 14:00-17:00 ja satunnaisesti
ja toisaalta itken bänditreeneissä hiljaa, soitan fortet puhtaalla raivolla ja mietin miten tunnin jälkeen kävelen rehtorin kansliaan ja ilmoitan lopettavani opinnot koska en ole tarpeeksi, huudan sen ajatuksen internetille etten tekisi niin oikeasti. 
Flirttailen rappion ja erilaisten itsetuhojen kanssa
(olisipa ihminen niiden tilalle)
Yritän pitää mielessä olosuhteet, aivokemiat, väliaikaisuuden, hyväksyä että näiden asioiden pitää nyt tulla ulos ja se sattuu mutta ehkä sitten kantaa taas vähän vähemmän sisällään.

Yritän pitää mielessä että MINÄHÄN OLEN NYT AIVAN KUNNOSSA SE ON VAIN TÄMÄ IHMISYYS kun en tahtoisi ajatella että on jotain oikeaa meneillään, eikä ehkä olekaan sen enempää kuin ennenkään, se on vain tämä kaikukammiona toimiva yksinäinen asunto ja siksi juoksen iltaisin merenrantaan, tunne sulaa lämmöksi lihaksiin ja penkille istuessa ei ole hätä

Kun pääsee pois valosaasteesta, näkee Otavan samalla lailla kuin iltaisin kotikotiin saapuessa
on pimeää ja yksinäistä, on tuulen humina, kaupungin valot kaukana ja päässä se laulunopettajalta opittu ajatus, että "voitko jättää itsesi rauhaan"
Minä jätän, laulan Höstvisan tai Kettu itki poikiansa ja kun selkään tiivistynyt hiki alkaa paleltaa, syötän taas aivoille hummani hei hummani hei, hölkkään takaisin polulle.

On enää viikko lomaan ja kaksi äänityksiin ja kolme ja puoli ADHD-tutkimuksiin ja Tampereelle karkaamiseen
Mietin: ei viitsi meikata silmiä kun kuitenkin sitten keikalla itken
Mietin: pitäisikö meikata silmät, jos sitten vaikka keikalla itkisin
Mietin: jumalauta minkä levyn teitte, olin viikon paskana kun se meni niin ihon alle
Mietin: pitkiä ja ystävällisiä halauksia, ehkä, toivottavasti
Mietin:


Mietin.

10.8.2018

Ei huolta enää

Vielä ei ole syksy ja kuitenkin on
Tekee mieli kokeilla, montako päivää tai viikkoa voi vielä ajaa Punakallioille ja pulahtaa veteen ilman että se tuntuu mukavalta enemmän kuin ikävältä.

Paluu oli helpompi kuin kuvittelin - vielä kesällä piipahtaessa seinät kaatuivat päälle välittömästi, mutta nyt tuntuu helpolta olla kotona täällä missä sänky on juuri sopiva ja kaaos tai sen puute omaa. Seuraavaksi: punainen kasvissosekeitto, pyykkimaraton, heti unien jälkeen ja ehkä terapian. Vieläkin voisi siivota enemmän, mutta enää ei ole kiire. Kesän jäljiltä on niin monta hyvää ja rakasta lausetta, että niiden voimalla ehkä jaksaa eteenpäin.

On hyvä palata kouluun nyt, kun en enää pelkää tuottavani pettymystä, kun tiedän että olen aivan kelpo muusikko ja ehkä vähemmän paska puheenjohtaja kuin olen kuvitellut. Jonkinlainen tutor, sen näkee sitten, toivottavasti hyvä. Sellaiseksi pääsi vain sanomalla, mutta se tuntuu saavutukselta silti - vähintäänkin sen vuoksi, että vihdoin olen kyllin hyvässä kunnossa antaakseni itsestäni jotakin muille. Aion tervehtiä vieraita naamoja ja yrittää olla vähän enemmän auki, jotta syksy olisi mahdollisimman mukava niille, jotka käyvät ehkä läpi samoja juttuja kuin minä vuosi sitten. 

Kirjoitin kirjeeseen: minun pitää kirjoittaa enemmän

pitää kirjoittaa enemmän nimenomaan jotakin, mikä ei ole asiatekstiä tai päiväkirjaa (tai laululyriikkaa sillä lailla että sanat kirjoitetaan ylös vasta kun ne on jo laulettu). Pitää kirjoittaa villisti ja rajoitta ja antaa ajatusten lentää ja keksiä asioita, ei kaiken tarvitse olla totta sitä kutsutaan fiktioksi ei valehteluksi. Olen nykyään niin maassa kiinni.

Ehkä tämä on se vuosi kun saan paskani haltuun, kehitän täydelliset arkirutiinit, pyydän kahville sitä kivaa tyyppiä enkä koskaan ole onneton tai ikävä. Todennäköisesti tämä ei ole se vuosi, mutta luulen että sitä vuotta on tulossa enemmän kuin aiemmin. Koko ajan enemmän osaan ja selviydyn ja suoriudun ja uskallan, ihmettelen mitä vielä voi toivoa kun olen jo saanut kaiken. Mutta aina löytyy jotakin! Kirjoitin ammattihaaveet ylös vihkoon, niin paljon voi vielä saavuttaa vaikka lempimuusikot fanittavat ja istuvat katsomossa ja laulavat mukana niin että lavalla purskahtaa itkuun. En ole rajaton mutta ehkä rajat eivät tule vastaan vielä pitkään aikaan.

Aion viettää enemmän vapaa-aikaa. Aion pelata ja piirtää ja katsoa Netflixiä ja neuloa ja opetella lautanauhat ja ulkoilla. Niin on pakko, sillä muuten uupuu enkä tahdo pilata tätä kaikkea uupumalla.
Kaikki kun on nyt niin valtavan hyvin.

29.4.2018

Olla teflonin päällystämä vai aina mustelmilla

Kun kaipaa huolenpitoa, kannattaa laittaa kaikki paskaksi

ja sitten olla pyytämättä apua
ja sitten olla antamatta ihmisten auttaa
sellainen on aika terveellistä ihmiselle, tietenkin

ja lopulta krapulapäivän jälkeisenä iltana alkaa itkettää kun lappaa lautaselleen riisiä niin hellästi ja huolehtivasti
muistaa, ettei ole syönyt kunnolla moneen päivään
(ei sen jälkeen, kun puhtaat astiat olivat loppu eivätkä hätävararuoat pysyneet sisällä, olikohan se tiistai)

Ehkä pidän sittenkin enemmän siitä, kun elämä on tasaisen mukavaa, vaikka sitten tylsääkin.

Edelleen biojätteet löyhkäävät roskakaapissa eikä niitä astioitakaan ole nyt ja huoneistossa on niin isot ikkunat että iltaisin sisällä paahtuu

ehkä tämä viikko saa silti olla ohi. Nyt voisin taas alkaa elää.

16.4.2018

I've got a perfect body though sometimes I forget

Ei ole ollut paljon sanottavaa
tai ehkä en vain ole muistanut sanoa

On vielä lunta puistoissa ja nurmikolla
mutta jo paahtuu olohuone iltapäivän auringossa niin, että kotiin tullessa tahtoo avata ikkunan selälleen
ja niin minä teenkin, sitten on suuri ikkuna sepposen selällään ja kuuluu ulkoa autojen äänet ja jalankulkuvalojen tikitys. Jäätelöpurkissa keittiöjakkaralla puskee herne uutta elämää ja aurinkoläikässä hymyilyttää, tuntuu toivolta.

Olen miettinyt kehoasioita.

Kun olin lapsi, sain joltakulta sukulaiselta - ehkä mammalta tai isotädiltä - lahjaksi keltaisen paidan, jossa oli pitkät hihat ja aukot olkapäiden päällä. Se oli tosi hieno paita, en ollut koskaan ennen nähnyt samanlaista. Kertaakaan se ei päässyt oikeasti käyttöön, vaan se tuomittiin automaattisesti makkarankuorena unohtumaan kaapin pohjalle.
Sukulaisilta joululahjaksi saadut vaatteet olivat lähes poikkeuksetta pettymys, koska aloin lihoa niin varhain ja niinpä paketeista paljastuvat paidat ja housut olivat aina liian pieniä. Paljon sen parempia eivät olleet myöskään vaatekauppojen lahjakortit - ne enteilivät kauppareissuja, joihin kuului roima annos vielä kasvavan lapsenkehon haukkumista ja yleistä syyllistämistä. Jokseenkin sopivia vaatteita kyllä ehkä löytyi, mutta ei yleensä niitä jotka itse olisin valinnut.
Yhdellä viimeisistä yhteisistä kauppareissuista valitsin t-paidan, joka äitini mielestä oli sekin liian tyköistuva. Kaikkien näiden vuosien ja kilojen jälkeen se paita on edelleen löysä ja mukava.

On tosi vaikeaa oppia rakastamaan kehoaan, kun on koko lapsuutensa ajan oppinut piilottamaan sen mahdollisimman tarkasti.

Ostin tänään sellaisen paidan. Se ei ole keltainen eikä pitkähihainen, mutta olkapäät se paljastaa. Ostin housutkin: kevyet, melkein marjapuuronväriset ja kukikkaat. Melkein kaikkien pukeutumisohjeiden mukaan ne ovat kai juuri sellaiset, joita lihavan ihmisen ei tulisi käyttää, mutta tänään päätin ensisijaisesti olla ihmisenä ihan vain minä.
Peilikuvani näytti oikeastaan tosi kivalta.
Se kotona katsottu, siis; sovituskopissa asioita ei voi tarkastella etäisyyden päästä ja valaistus oikein korostaa kaikkea epätasaisuutta, punakkuutta, venymäjälkiä. Ja silti! Siitä huolimatta! Ajattelin kopissa, että tuo tuossa on minun kehoni, tuollainen se on nyt. Tovin päästä se on ehkä toisenlainen. Mutta sitä en voi tietää, eikä siis ole mitään järkeä ajatella ainuttakaan "sitten kun"-lausetta. Kaikella, mikä nyt näyttää hyvältä ja tuntuu oikealta on merkitystä. Millään muulla oikeastaan ei.

Tänään minä kieltäydyn inhoamasta tätä kehoa.
Vaikka vain tänäänkin.
Se on jo paljon.


24.1.2018

Ikävä omia maita

On sellaista
että
ihan selvästi en minä ole kotonani täällä
eikä tämä kaupunki ole minun, ei muutu sellaiseksi, ei tämä ole sellainen paikka johon muuttaisin jos olisin vasemmistolainen homo

mutta sellainen olen
ja niin vain muutin ja nyt asun
ja pärjäilen - kyllä minä aina pärjään, kyllä kaikki aina järjestyy
Ostan kaupasta sitkeäkuorisia mandariineja, petyn Pulkkiseen ja Kyllöseen, soitan Konsta Jylhää (opin vaihtamaan viulunkieliä) ja kuuntelen Irja Kuoppalan letkeää hauskaa laulua ja ikävöin ja kaipaan, hetki kerrallaan, päivä kerrallaan

Itken Netflix-sarjojen lohdulle, ajatuksille lohdusta, koko lohdun konseptille
vaikkei mikään ole hätänä tai hassusti sinänsä, minä vain niin kovasti tahtoisin olla lohdutettu, hoivattu, välitetty
Pidän yhden sairaspäivän jotta jaksaisin varmasti pyykätä, käydä kaupassa, ostan sieltä minttujäätelöä ja croissantteja ihan vain koska on sairaspäivä ja silti minä lähdin pakkaseen ihan itse, katsokaa nyt, kyllä minä aina pärjään.
(Ihastun aivan totaalisen vääriin ihmisiin, ikävöin ja kaipaan ja olen hämilläni) (Ihastuminen on jokseenkin lähinnä akuuttia menettämisen pelkoa, olen huomannut) (Se onneksi menee ohi ajallaan kun sen antaa olla)

Odotan torstaita koko viikon ja kun se tulee, en olekaan ehkä tehnyt mitä piti - aika kuluu niin nopeasti, tai lähinnä epämääräisesti, etten muista ennen kuin on liian myöhäistä
ja liitetiedostot takkuavat
ja rohkeus ja kyky kokeilla ovat jossakin muualla.
Mutta on sentään ne torstait. Että voi hetken hengähtää.

Ja aina on ne seuraavat junaliput, seuraavat keikat, seuraavat illanvietot, seuraavat kiintopisteet, seuraavat

Kyllä minä aina pärjään

7.1.2018

Kun aika kuluu, on kaikki helpompaa

Olen miettinyt kehoa, hyvinvointia, omaa arvoani, ihmissuhteita, tarpeita, kommunikaatiota, ammattia, jaksamista, osaamista

sitä, milloin kirjoittamisesta tuli niin vaikeaa - sanojen ja lauseiden kieputtamisesta, hautomisesta, rakentamisesta
nykyään ripustan sanani kuivumaan ja siinä ne käpristyvät koppuraisiksi, enkä jaksa edes silitellä tai tärkkäillä vaan jätän ne olemaan
Kaipaan sitä, kun vielä osasin sanoa jotakin merkityksellistä tai maalauksellista

Minä en olisi osannut arvata, että
ihailustani syntyy ystävyyttä
(minun on vielä vaikea sanoa niin: ystävä
ei siksi, että epäilisin toista vaan koska en ole varma saako niin sanoa
luulenko itsestäni liikoja
olenko mistään kotoisin tai onko minulla niin paljon merkitystä)
en olisi osannut arvata että näen saman yhtyeen puolen vuoden aikana viisi kertaa, ainakin neljä kertaa eturivistä, kerran käytännössä kutsuvieraana, että niiden keikkojen yhteydessä halataan ja kysellään miten koulussa menee
En olisi osannut arvata, että minut otetaan vakavasti siinä mitä teen ja olen - vielä itsekään en osaa, jaan ihmiset itseeni ja niihin Oikeisiin Tyyppeihin, joilla on töitä ja Mainetta ja Kunniaa, jotka eivät puuhastele
vaikka onko se enää puuhastelua kun opiskelee ammattiin ja elää ja hengittää sitä asiaa
ja toisaalta: nekin puuhastelevat toisinaan, huvikseen, minä tiedän olen nähnyt ja kuullut
eikä ilman sellaista loputonta uteliaisuutta ja mielenkiintoa mistään varmasti tulisikaan mitään

Yhtä aikaa otan itseni liian vakavasti enkä tarpeeksi vakavasti.

Olisi hyvä, jos uskaltaisin kysyä useammin neuvoa tai apua
minun pitäisi tunnustaa, etten minä vielä osaa harjoitella, säännöllisesti tai muutenkaan
ja toisaalta pitäisi oppia tuntemaan se miten toimin, miten harjoittelu ylipäätään olisi mahdollista

Minun pitäisi päästä neuropsykiatrisiin tutkimuksiin
ADHD-seula, terapeutit, ystävät, kaikki pitävät keskittymishäiriötä todennäköisenä asiana ja minäkin olen alkanut ajatella, että vaikka itsehoidosta on ollut paljon apua, voisi kemiallinen tuki olla sekin hyväksi ja tarpeen. Ehkä asiat eivät lipsuisi käsistä, ehkä kaikki aivokapasiteetti ei menisi järjestyksen säilyttämiseen edes joten kuten, suunnitteluun ja stressailuun, loputtomaan mieleen palautumiseen ja unohtumiseen, ajatusten sinkoiluun sinne tänne, häpeään ja pettymykseen.
Kun koulu jatkuu, minä yritän taas
kovin montaa kertaa en enää jaksa

Mutta tämä elämä, kaikkinensa, on silti mahdollista ja usein hyvääkin
ehkä se pysyy, kaikkien niiden aikojen jälkeen, ehkä en tänä talvena kompastu omaan mahdottomuuteeni
sillä: juuri nyt minä olen mahdollisempi kuin koskaan ennen
täynnä odotusta, hehkua, huomispäiviä.