19.1.2017

Minne pääsen lapsi laulullani

Meillä on bändi!
Soitto oli mukavaa yhdessä ja iloa oli ja eläinten rapsuttelua ja ruokaa
(ja pois lähtiessä myös portaikossa vastaan tullut opinto-ohjaaja teki iloiseksi ja hauskaksi olon - pidän siitä, kun kaupunki on niin pieni ja kivat ihmiset kasautuvat samoihin paikkoihin, siitä voi kuvitella että maailmassa on jokin järjestys)

Huomenna haen yliopistoon.

Ihan pian rellestän penkkarirekassa

ja istun kirjoitussalissa monta kertaa, monien eväiden kera ja kaiken sen tiedon

eikä sitten olekaan enää kauan siihen, että kaikki on ohi ja on taas aika siirtyä. Hurjaa! Jännää! Pelottavaa! Hienoa! Sanoin äidinkielenopettajalle, etten ehkä tahtoisi kolmea vuotta enää uudelleen opiskella lukiossa, mutta tuossa nimenomaisessa voisin kyllä ihan vain hengailla vaikka pitempäänkin. Voi olla, että se vahva tunneside haalistuu katki nopeasti (niin on eräässä tapauksessa käynyt tai käymässä, ei se ole kivuliasta mutta tosi kummallista), ehkä se pysyy, en tiedä. Toivoisin pysyvän, niin kuin varmaan kuka vain toivoisi tässä. Ei luopumista tahdo odottaa tai haluta.

Sellaista vain, että kyllä nämä asiat tästä vielä, johonkin suuntaan, hitaasti ja nopeasti ja vääjäämättä. Takaraivossa polttelevat kaikki lämpimästi sanotut lohtusanat, "aikaa on", kaikki se miten joku muu maalailee tulevaisuutta ja saa sen kuulostamaan todelta ja varmalta.

Ja että sanojeni pyörittelystä minä taas nautin aivan todella.

Tahdon ainakin monet juhlat:
yhdet penkkari-iltana ja risteilyllä
yhdet sitten, kun koulu oikeasti loppuu
yhdet kun tiedän missä seuraavaksi asun
yhdet lakkiaiset
yhdet läksiäiset

elossa olemisen merkkipäiviä.

Ei kommentteja: