24.11.2016

Aikoina vaikeina hienoina haikeina

Hetken ehdin melkein jo luovuttaa
mutta vain melkein
Sitten: myötätunto, hyväksyntä, syli jos toinenkin
Andante festivo ja hyvä humalainen ilta
ja vähän sirkustakin

Ja kaksikymmentäviisi kurssia enää, ei, vaan kaksikymmentäneljä
viikon päästä enää ehkä yhdeksäntoista
Historian magna cum laude approbatur
Psykologian viisimiinus ja toiselle kurssille kirjoitettu palaute jonka vastaanotto jännittää pelottaa ihan todella.

 On taas luotto siihen, että pohjimmiltaan kaikki järjestyy, kaikki menee vielä hyvin. Tai jos ei kaikki, niin ainakin ehkä ne asiat, joissa on nyt parantamisen varaa. Murehtimista ei voi ihan täysin ehkä lopettaa, mutta vaihtelu virkistää.
Uskallan taas luottaa keväiseen valmistumiseen, nyt kun jäljellä olevat kurssit mahtuvat A4-arkille, jonka voi teipata seinään tietokonepöydän ylle. Ihan pian on joululomakin ja kaikkea. Tänä vuonna aatto tapahtuu Tampereella ystävien seurassa, se on ihanaa ja jännittävää - en muista odottaneeni joulua tällä tavalla ehkä vuosiin.
Viulurahojakin puuttuu enää sen verran, että se soitin on minun ehkä jo alkuvuodesta. Vallan suloista, että sellaisesta ystäväisestä esineestä ei tarvitse olla tilivelvollinen kenellekään muulle!

Ja ihmiset ihmiset ihmiset ihmiset
nyt kun taas muistan kiinnittää huomiota niihin, varata aikaa, priorisoida sosiaalista kanssakäymistä kaiken vastuun edelle. On upeita tyyppejä monta monta toisensa perään, niin hirvittävän onnekasta tämä elämä siinäkin suhteessa. Ystävät, joiden kanssa olla ja tehdä, opettajat, jotka pysähtyvät puhelemaan (tai jos eivät niin ajattelevat ainakin ja sanovat myöhemmin), vanhempi joka antaa tilaa sairastaa, vaikkei ehkä osaakaan tehdä muuta. Paitsi välillä sanoa, että menepäs jo nukkumaan, jotta pääset aamulla ylös.

Ja myös kaikki ne kissat joita kohtaan, siskon tyypit, jotka ovat ihan kavereita jo (joskus kuusi vuotta sitten näkyivät aina vain vilaukselta!), puolivuotias kahden kilon syliin nukahtava villanuttuotus, Helsingissä valkoinen huutava siiamilainen, veljen luona viiden lauma, toisen Havun kummipentukissa ja toisen tulevat linnunnimiset asuinkumppanit. Tuntuu hölmöltä kirjoittaa niistä tällä tavoin, mutta jotakin on kaikissa niissä poskirapsuissa ja ihoon uppoavissa leipovissa kynsissä sellaista, mitä ei ihmisiltä voi saada tai pyytää.

Maailma on helvetin sekaisin ja uutiset suututtaa/itkettää/ahdistaa/vituttaa joka päivä, mutta vielä on toivoa. Niin pitää aina uskoa: että toivoa yhä on. 

Ei kommentteja: