4.10.2016

Selkäranka ota ohjat

En edes tiedä enää.

Tunneskaala heittelee negatiivisen ja negatiivisen välillä (toisinaan neutraalinkin, tosin), enkä mä halua tai jaksa tehdä asialle mitään, vakuutella itselleni että kyllä tästä noustaan vaikka kaikki jatkuisi ihan samanlaisena kuin muutamien viime viikkojen tai vuosien aikana. Tahtoisin syliin. Tahtoisin itkeä. Hävettää elämänhallinnan tason lasku, lukematta jääneet koealueet ja menemättä jätetyt kokeet.
Mun on vaikea jaksaa ihmisiä jotka on läsnä tai kontaktissa eri tavalla kuin tarvitsisin, joten katoilen jatkuvasti ryhmäkeskusteluista ja niiden kaltaisista ympäristöistä. Maanantaina kävin kahvilla ja lankakaupoissa, se oli hyvä, samoin se vähän yllättävä halaus Kirjiksellä ihmiseltä, jonka tervehtimisestäkään en ollut ihan satavarma.

Ja joo se vitun ylioppilaskoekin meni ihan vituiksi

Ja mä ihan todella häpeän ihan todella kaikkea mussa ihan todella paljon.
Musta tuntuu et ihmiset odottaa ja uskoo musta kauhean paljon kaikkea ja hyvää
se on musta edelleen pelottavaa, en totu siihen vieläkään, koska mun juurakot on kiinni siellä, missä en koskaan tee tarpeeksi ja kaikessa mun hyvässäkin on aina 'mutta'.

Mun on tosi vaikeaa suoraan pyytää ihmisiltä asioita, joita kaipaisin.
Kaipaisin kosketusta. Kaipaisin syliin. Kaipaisin huolenpitoa.
Kaipaisin äitiä. Edelleen, aina vaan - sellaista, jolta olisi helppo ja hyvä hakea empatiaa ja välittämistä, jota ehkä oikeasti rakastaisi, jonka sanat ja teot ja tekemättä jättämiset eivät päivittäin kirvelisi ihon alla.
Tai edes sellaista, jonka etäisyys ei tuntuisi syyllisyydentuntona ja pelkona siitä, milloin taas tapellaan motiiveista ottaa yhteyttä. Anteeksiannon ehkä pitäisi olla juttu, mutta se on niin saatanan vaikeaa kun itse miettii jatkuvasti, ovatko lähtökohdat liian hatarat mahdollistaakseen hyvän elämän. 
Enkä se täydellinen ole minäkään.
Että jos nyt siellä satut lukemaan (mitä en kyllä yhtään arvosta) niin sori että oon paska tytär on vain kaikenlaista meneillään nyt, kuten abivuosi ja uupumus ja äitisuhteen pohtiminen iltaisin.

Sekin tuntuu kipeältä - edelleen, aina vaan - miten kaipaa ympärilleen tiettyjen ihmisten tapaa olla läsnä ja olemassa. Niitä ihmisiä riittää kyllä varmaan joka sormelle, mutta niinpä vain on kontaktipintakin vain sormenpään kokoinen. On se mystinen omakin elämä, johon minä en tunne kuuluvani. On ne tyypit ja ne niiden omat elämät ja minä olen ohikulkumatkalla ja irtotavaraa enkä löydä mistään muita kuin oikein todella väliaikaisia kiintopisteitä.
Tätä elämää on jäljellä ehkä yli 60 vuotta, onko sitten aina tätä samanlaista?
Mun on taas tai yhä vaikeaa kiintyä ja luottaa ja nojata.

On onneksi tässä kuussa luvassa kissahetkiä. Toisaalta myös ainakin yhdet jäähyväiset ja kenkien laittaminen jalkaan. Kun nyt kuitenkin kaamosmasennuksen alku on tullut kylään, niin ehkä kohta on talvenkin on aika.

Ei kommentteja: