18.9.2016

Kompassi muutossa katosi

Siirtyminen tuntui hyvältä. Muuttuminen tuntuu.
Viime päivinä oon pohtinut sitä, miten en enää ole sidottu masennukseen, miten kaikki ei enää määrity sen kautta, miten mun ihmiset on mun ihmisiä siitäkin huolimatta, ettei mua enää tarvitse koko ajan sääliä ja hoivata. Toisaalta en vielä ihan tiedä, miten mun pitäisi itseni kokea ja määritellä.

Sekin on ollut mielessä, että mun elämässä on sellaisia tärkeitä tyyppejä, jotka ei muista mun vanhaa etunimeä.
Ja sellaisia, jotka eivät ole koskaan kuulleet sitä
Ja sellaisia, jotka eivät tiedä, että mulla on joskus edes ollut jokin muu nimi.

En ole tehnyt ihan kaikkea mitä olisi pitänyt. Ei se mitään. Aikatauluista lipsuminen ei onneksi enää tarkoita sitä, että asiat jäävät kokonaan tekemättä. Mulla on luottamus omaan pystyvyyteeni, se tuntuu uudelta ja mahtavalta.

Sydämen tekee raskaaksi:
Lähestyvä jakson ja äidinkielen kurssin loppu
ja samaa kiitävää vauhtia lähestyvä ihmisen äitiysloma
Rakkaiden ihmisten vaikeudet olemisen ja sellaisen kanssa
Jimi Joonas Karttunen, jatkuva natsitoiminnan sormien läpi katsominen ja se, että ihmisiä on puukotettu ja rodullistettujen kimppuun on käyty ja vasemmistolaisilta näyttävien kimppuun on käyty ja nyt ihminen on kuollut. Se, että hallituspuolueen edustajat syyllistävät uhria eivätkä tuomitse poliittista väkivaltaa, poliittista tappoa. Oma voimattomuus kaiken edessä.

Välillä pitää vähän enemmän uskotella itselleen että
kaikki järjestyy
kaikki järjestyy
kaikki järjestyy
kaikki järjestyy
enkä tiedä onko se tottakaan
mutta se tuo toivoa
ja niin kauan kuin toivoa on
kaikki järjestyy

Ei kommentteja: