20.9.2016

Hiivi helmaan vaapukkapellon

Tänään tuokio kun upposimme oppitunnilla ääneen luettuun Leena Krohniin
tai oikeastaan olisi kai ollut ihan sama, ketä luetaan, sillä ääni oli se, mihin upposimme
hetken lempeys, hengähdystauko
Ruokalassa myöhemmin
toveri: "olisin varmaan nukahtanut siihen jos joku olis vielä hiplannut mun hiuksia"
minä: "olisit sanonut"

Tieto huomisesta myöhäisestä aamusta: muut istuvat kirjoituksissa, minä kotona ja bussissa ja terapiassa ja milloin missäkin. Omaan koitokseen on enää yhdeksän päivää, eivätkä 1900-luvun alun ja puolivälin puoluekenttä ja ilmapiiri ole vielä aivan hallussa. Onneksi ei tarvitse yrittää opiskella aivan yksin! Valmistuminen siintää sittenkin edessä kaikesta huolimatta.

Rehtorikin lupasi kansanmusiikista neljännen kurssin
rakastan sitä, miten opettajat ovat täällä opiskelijoidensa puolella
jopa sen nimenomaisen rehtorin edessä

Iltapäivästä vähän itketti
natsien symppaajat
tekstitaidosta saatu 4/6 (tuntui että petin opettajan unohtamalla kontekstoinnin, vaikka hölmöhän sellainen tunne on)
laulutekniikan paskuus
väsymys
häämöttävä lähtö

Alkuillasta vähän ilahdutti
kirjakahvilan uusi ginger ale
sienifoccacia ja seitansämpylä
yhden sentin palvelumaksu
väsynyt perseily
paljaat jalat
Viiriäisen laulu

Posti toi rakkautta ja kissakiiltokuvia.
Koti tuntuu hyvältä ja oikealta, aina päälle unohtuva kylpyhuoneen valo ja keittiön vesihana, jota ei enää saa käännettyä toisen tiskialtaan ylle (tai siis minä en saa; mahdollista se kuitenkin on).
Vähän epäoptimaalinen viileys, peittojen määrä ja keltaiset kaapinovet
ja tuttuus ja varmuus ja rauha
tila, jossa rauhassa voi listata asioita ja jonka kaaoksesta löytää paikkansa ja etsimänsä paremmin kuin mistään.