Tule takaisin, sido tiukempaan

Alakulo hyppää niskaan niin hiljaa, että sen huomaa vasta kun horjahtaa
tai kun jo pannuttaa asvalttiin tai kauppatorin liukkaalle mukulakivelle, niin että ranne venähtää ja viulua ei sitten soitetakaan koko loppuviikkoon.

Minä niin toivon, että eniten sattuisi tämä oma olo ja kipuilu, mutta sen sijaan on sitä mikä ei kohdistu minuun, väärinsukupuolittaminen ja kuolemat ja kielteiset vastaukset ja
(Vaikka vähän sekin mikä osuu oman ihon alle, tahalliset tai tahattomat hyökkäykset minua ja/tai viiteryhmiäni kohtaan, fyysisen koskemattomuuden ei-pahantahtoinen loukkaaminen ja se miten tuntuu nöyryyttävältä joka keskiviikko selvittää poissaolo Wilmaan että terapia vaikka siitä on varoitettu etukäteen ja opettaja kyllä tietää syyn, enkä minä ihan tiedä laittaako siihen luvaton vai luvallinen)

On hyvä, että delfinaario loppuu.
On hyvä, ettei EU enää tue taisteluhärkien kasvattamista
On hyvä, että perustuloa kokeillaan 2017

Ja on hyvä, että Essi kysyy miten menee ja kun vastaan että on mennyt paremminkin niin se sanoo, että "still alive and kicking". On hyvä, että opo järjestää kalenterista tilaa kaksi kertaa jaksossa, on hyvä, että veljen äitikin puhuu minusta veljelle pikkusiskona ja on hyvää veljet ja tyypit ja kissat ja koira.

Minä tahtoisin juuri nyt syliä ja hoivaa
Tahtoisin osata hetken olla seuraaja, asettua olemaan raskas ja vietävissä, olla kantamatta itse koko omaa ja maailman painoa. (Kontrollin luovuttaminen, se on vaikeaa vielä tilaisuuden tullessakin.)

I could decide to do these dishes

Tein musiikkitiedonrästit
Menin englanninkokeeseen
Kommunikoin rehtorin kanssa ilman itkua tai suuttumusta tai paniikkia
Söin
Menin terapiaan
 (ja sain terapeuttini kyyneltymään kertomalla siitä miten kiinnyin Essiin ja pyysin halaamaan vaikka  olin ollut kamala ja miten se nainen on kasvattanut minua enemmän kuin ehkä kukaan ihminen viimeisten viiden vuoden sisällä)
Sovin englanninrästien suorittamisesta: huomenna essee
ensi viikoksi kirjan tehtävät
sitten joskus suullinen esitelmä

Tunsin oloni huonoksi tässä kehossa
Tunsin inhoa itseäni kohtaan

Nousin penkiltä,
kävelin kotiin

Lauloin

Söin

Täytin vahinkoilmoituksen
(hups, nyt kävi näin että sairastuin masennukseen joskus 2005 ja sitten uudelleen 2009; päättyyköhän tämä koskaan?)
Edelleenlähetin syyskuun terapialaskun isälle: loppusumma 135,44 euroa
(se ei sittenkään ole paljon, kuulemma)
Tein muutaman tehtävän kirjasta
Listasin asioita

Olin sittenkin ihan kelpo
Olen sittenkin ihan kelpo

But I get torn to pieces for the stupidest reasons

Unessa menetettyjä:
Peruskoulun psykologi, josta ne alakoululaiset siinä unessa puhuvat niin iloisesti
Ensimmäinen kuoronjohtaja, joka ohi kulkiessaan ottaa kädestä kiinni ja hymyilee anteeksipyytävästi
Essi, jolla on taas jotain minua vastaan, siinä ei ole mitään uutta, se on ollut unessa vihainen tai pettynyt niin kauan etten muista milloin se alkoi

Hannuksen entisen koulun lattialle, pöytien väliin työnnetyltä patjalta herätessä on niin orpo ja eksynyt olo, että pää pitää painaa takaisin tyynyyn ja hengittää muutama kerta tosi syvään.

Ne kirjoittivat, että lämmin hymy ja läsnäolo ja kauniin väriset silmät ja hyvä tyyli ja muiden huomioon ottaminen, sellaisia asioita joita tahdonkin itsessäni tunnistaa. Ja sitten, että voi luottaa siihen että kun otan vastuuta niin hoidan myös. Se tuntuu vieraalta. Kun en saa mitään hoidettua kumminkaan.

Junassa me ollaan kaikki paljon hiljaa. Väsyttää. Monta tuntia matkaa, konduktööri puhuu Seinäjoelle asti jakkaroista, auringonmakuista sosekeittoa on litra paitsi sitten kun sitä on vähemmän ja kun se sitten lopulta loppuu.

Unessa sanataideohjaajia, ainakin kaksi:
Toiselle hoidan yhden ilmoittautumisasian, joka on painanut takaraivossa jo hetken (seuraavana päivänä hoidan sen oikeasti vähän eri kautta)
Toinen istuu lattialla sängyn vieressä ja herättelee ja sen silmät ovat syvimmät silmät ikinä ja hämmennyn (heti aamulla luen netistä sen kirjoittaman jutun)

Kun kello on jo yli yhdeksän, ei olekaan mitään syytä nousta sängystä: kaikki on jo ohi, kukaan ei odota, eikä mitään sisäsyntyistä halua ole. On aikaa katsoa kaksi jaksoa Vain Elämää (ja itkeä sitä miten kaunis on Maija Vilkkumaa) ja pohtia asioita, kuten onko järkeä mennä kouluun jos ei kuitenkaan saa lakkia, tai mitä tekee mielenterveydellä jos ei sitten joskus kumminkaan ole rahaa ruokaan, tai kannattaako lakkia tavoitella jos kuitenkin kuolee ennen sitä, tai kannattaako lakki hankkia jos kuitenkin sitten pian kuolee, tai onko syytä elää, kun kuitenkin kuolee. On aikaa katsoa yksi jakso Siltaa ja hajota keittiön lattialle itkemään, kun joku on ehdottanut lukioiden maksuttoman aterian poistamista. Maata siinä lattialla tunti, kun ei ole oikeastaan syytä nousta.

En juo itseäni humalaan tai leiki keittiöveitsillä

Kylpyvesi on kuumaa ja Mirdja ei toistu Areenasta, koska kylpyhuone eristää hyvin kaikki verkkoyhteydet. Kylpyvesi on kuitenkin kuumaa, varpaita ei palele, ensimmäistä kertaa koko päivänä voi vähän hymyillä. On hyvä.
Sitten veden valuessa pois voi hiljalleen laskeutua takaisin omaan painoonsa, omaan lämpöönsä, luvata että loppuillan saa kyllä olla itselleen ihan kiltti ja yrittää aamulla uudestaan.

Jotta jaksan yli kylmän

On ollut irrallinen olo
On ollut kevyttä ja vakaata yhtä aikaa, on ollut hymyä ja harmeja jotka saa pois halaamalla

Kiire ei ole ollut:
ei tarvitse ehtiä vielä näistä valoista
voin päästää vanhukset ylittämään pyörätien ja päiväkotilapset bussiin
voin odottaa kirjaston portailla vartin, jotta ehdin sanoa hei muutenkin kuin tien toiselta puolelta
ja voin jäädä katselemaan kortteleiden reunoja, vanhaa uuden vieressä, punertavaa taivaanrantaa
eikä tänään vielä tarvitse syvällisesti perehtyä aineistoihin tai analysoida taideteoksia tai opetella seuraavan kappaleen sanoja

Mielenosoituksessa seistessä historianopettaja kulkee ohi ja sanoo painokkaasti: "Hyvä".
Yläkoulun aulassa se englanninopettaja, jonka oppilas ei koskaan ollut, saa kuulla pitkät pätkät kaikesta, missä olen onnistunut: melkein täysistä pisteistä koulutehtävissä, alkavasta terapiasta, kansanmusiikeista. Me halaamme ainakin kolmesti ja saan kuulla olevani suloinen ja toivottu vieras siinä aulassa. Kerron, että on ihanaa vierailla, kun joku aina on siellä ja ottaa vastaan.
Että on ihanaa olla niin turvassa ja rakastettu.

Silti pelottaa tuleva talvi, melkein helpompaa on silloin kun tietää kaiken menevän vituiksi kuitenkin. Nyt voi olla, ettei pahaa koskaan tulekaan, mutta silti on asteltava munankuorilla, pidätettävä hengitystä ja kurkittava joka kulman taa varovasti ennen käännöstä: jossain siellä saattaa kuitenkin tulla juurakkoa vastaan. On toisaalta yritettävä luottaa siihen, että voimaa on ja aikaa on, niin paljon on tehtävä tämän lukuvuoden aikana.

Se tuntuu raadolliselta, että elämä on vuodesta toiseen lukuvuosia, lukukausia, oppitunteja, vartin mittaisia palasia. Ihmisiä, joita näkee 30 tuntia viikossa, muttei koskaan opi tuntemaan.
Tai jotka luulee tuntevansa ja jotka sitten tulevat lyömään pajavasaralla naamaan.

Aina löytyy uusia ja uusia, mutta se ei ole raadollista lainkaan, lohdullista vain: joku aina tarttuu matkaan.

Jos lunta pukkaa me tehään enkeleitä

Sitä kävelee paljain jaloin kotiin ja ottaa viulun ja soittaa eikä mikään ole koskaan tuntunut niin hyvältä
Ja sitä laskee viulun koteloonsa ja laulaa laulaa laulaa vain eikä mikään ole koskaan tuntunut niin hyvältä
Ja huominen on olemassa, on olemassa huomisia, on olemassa rakkautta ja jotain mitä rakastaa, kuulaita aamuja, syleilyjä, hymyjä, palautettuja tekstitaidon tehtäviä, on olemassa tulevaisuus joka on ja näyttää kirkkaalta, minä tiedän täsmälleen mihin olen menossa

ja

nyt juuri on hyvä, tässä näin.

Tummunut taivas / tuhlattu nuoruus

Kun on baarissa kyllin myöhään
ei osaa enää lähteä
Sitten kotiin päästessä vaatteissa haisee lasista kaatunut lonkero ja mahdollista on vain pussipastan lomassa analysoida, mistä johtuu se, että ihmiset ovat niin hankalia ymmärtää

Että onko minussa jotain väärin

Ja sitten itkettää mutta itku ei tule.



(Oli tänään hyvääkin.)

Snart är den blommande sommarn slut

Höstvisa-hetki.


En ole varma osaanko syksyä sittenkään.

En minä halua onnen puolikasta enkä myöskään murheen puolikasta tahdo

Kun tunteja on jäljellä 16 ja mitään ei pysty tekemään, koska on odotusta ilmassa ja täpinöittää liikaa
Kun katsoo peiliin ja ajattelee vuorotellen: "Olen niin hyvä sen on pakko pitää minusta" ja "Ei helvetti en minä kyllä koskaan sille kelpaa"
Loputonta tarvetta puhua asiasta.
Kaikkien sanojen ylitulkintaa.
Sitä, kun pitää vaieta siitä huolimatta, että sydän on revetä kahtia kaikesta

Että en voi sanoa tätä nyt sille ääneen, koska sitten voisin menettää sen
Kyllähän tämä nyt toimii näinkin, ei tähän tarvita tunteita sotkemaan
Vaikka kyllähän sen tietävät minä ja kaikki, ettei se niin toimi.

Toisaalta sitten vasta menettäisin, jos rakkautta olisi
ja sitten ei kohta olisikaan

Minä voisin kertoa ja saada kaiken tai menettää kaiken vaikka heti, jos hetki ei olisi niin huono ja väärä
mutta onko mikään hetki koskaan oikea?

Ovatko vuodet meille vain liian pitkiä

Olen etsinyt kotia niin pitkään
On rakennettava koti minuun

Mutta sitten ymmärsin, että se hetki siinä kesäyössä yksin paljain jaloin
että se ei ollutkaan valaistuminen ja zen ja rauha
Se oli yksi sellainen pysähtyneisyyden merkityksetön hetki, jolloin kaikki tuntuu turhalta
tai ei turhalta mutta ei siltäkään että välittäisin

Ovat sanoneet ihan pikkulapsesta asti, että vanha sielu nuoressa ruumiissa
Kotimatkalla se oli totta enemmän kuin mikään:
tuntuu, että kaikki on nähty jo, koettu tai seurattu sivusta
kaikki pahakin, sillä ilo on oikeastaan aina luonteeltaan samankaltaista

Ei minua kiinnostaa tehdä perässä samoja virheitä kuin ne muut

Ja minua kyllä vähän baarissa itketti kun tiesin, etteivät minun lämpimät lohtusanani kulkeudu ilmaa pitkin humalaiseen päähän.
Silti ajattelin:  sinä olet hyvä
                        sinä olet hyvä
                        sinä olet hyvä
                        älä itke enää
                        olet rakas
                        ja hyvä
                        ja humalassa

Mutta vain sellaisena kuin olen silloin

Ja

vaikken vieläkään tiedä mihin olen menossa






Pyysin sairaslomaa, vielä en saanut mutta toivottavasti
Olin Rovaniemellä, siellä oli ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa, olen yhä reissusta väsynyt ja uupunut mutta tovereita on monta ja tunne siitä että juuri minäkin olen täällä tärkeä ja vaikutan enkä tahdo enää tehdä muuta kuin osoittaa mieltä
On kevät
keittiön ikkunan takana vaahteranlehdet kauneimmillaan kai
voikukkaseppeleitä en ole tehnyt
Ensi viikolla kesä

suuntaa ei ole

Mutta olen oppinut olemaan hetkittäin hetkessä, kaipaamatta mitään, tässä on hyvä
En tiedä onko se edistystä vai vain pakenemista, onhan elämä kamalaa hetkittäin
kuten bussissa melkein unessa kun toivoo, että ajettaisiin kolari ja kuoltaisiin kaikki
Kuitenkin nyt tämä peitto on lämmin ja aamu tai siis iltapäivä raukea, eikä minun tarvitse olla missään vaikka pitäisikin.

Pyysin ihastusta ulos mutta en treffeille
Miten edes pyydetään treffeille
Varsinkin jos ollaan vielä kaapissa ihastumisensa kanssa???????????

(Tahtoisin)


Löysin terapeutin, muuten.
Pieni voitto ja vähän eteenpäin.

Pohjoistuuleen pyyhkiytyi, verellään taivaan sotki

"Älä enää ikinä viiltele itteäs. Tyhmä tyttö."
Viimeisiä sanoja ennen kuin sisko pussasi huulille ja lähti.
(Olen pahoillani.)

Olen ollut jollain tavalla vihainen itselleni/maailmalle/whatever. Vähän kaikesta. Siitä mitä olen siitä miltä näytän, siitä ettei kukaan koskaan muuten kuin kännissä ja/tai läpällä. Siitä etten itse uskalla.
Siitä etten jaksa.

Ja vähän siitäkin, että huomisia tulee ja niitä tulee monta ja jokainen niistä tuntuu alasimelta naamaan. Haistan tänne asti pelon ja välirikot ja yleisen hämmennyksen, sen mitä ajattelin eilen bussissa baarista kotiin, että "sitten kun kaikki on mennyt vituiksi, saat juottaa minut humalaan".
Se ajatus haisee halvalta punaviiniltä.

En ihan tiedä miltä haisee ajatus tänään iltakahdeksalta: "Kaupasta saisi kaljaa vielä tunnin verran". Paitsi pahalta.
En pidä oluen mausta.
En edes sen, joka oli alkoholittomaksikin hyvää.

Olisipa syli
Olisipa syli
Olisipa syli

Ei sanoja

Tahtoisin olla hiljaa sillä muuten toistan itseäni ja
sanon asioita joita en tahtoisi itsekään kuulla.
Ja minusta on mukavaa vain kuunnella.
Mutta ei sanoja silti, kiitos.

Suudelmia, ehkä
tai ei oikeastaan mielellään niitäkään

Etsin suojaa pensaasta

Ei ole turvaa

Kaikki turva on mennyt pois

Eikä henki ilman laulua

on

velvollisuus

olla

hiljaa

olla

se

joka

pysyy

pystyssä

silloin

kun

kaikilla

on

kurjaa

velvollisuus

pysyä

vahvana

ja

reippaana


Mutta onpa hyvä ettei kukaan kysy miten menee
ei tarvitse valehdella
ei tarvitse puhua totta
Saattaisin leveästi hymyillen lipsauttaa, että
minä tahdon kuolla, kiitos kysymästä

Mutta onpa sääli ettei kukaan kysy

Vääryys etenee tänään varmoin askelin

Kuolemasta ei saa puhua, jos sitä ei tarkoita.
Ei saa sittenkään, jos tarkoittaa.
Minä en ole varma, tarkoitanko vai en.

Vaalitappio kirvelee, kirvelee tulevaisuus ja itse ja kaikki. Ei ole voimia tehdä mitä pitää. Vielä pari viikkoa sitten uskoin vakaasti, että jakson lopussa minulla on 30 kurssia kasassa ja syksyllä terapian alku, nyt en ole varma menenkö enää syksyllä kouluun, teenkö syksyllä enää mitään. Olisi paljon helpompaa tietää, että syksyä ei tule.

Mutta kun se tulee kuitenkin.

Millä voimilla tehdä vallankumousta, kun oleminenkin riipii jo liikaa.

And the only reason why you have left is to return

Otetta ei ole muusta kuin pyörän ohjaustangosta ja viulunkaulasta.
Kevätaurinko paistaa huoneeseen ja Korpi Ensemble soi, enkä minä ole vieläkään varma jaksanko tänäänkään lähteä kouluun. Olen heräillyt kahden tunnin välein koko yön ja ollut pois oppitunneilta ihan liian pitkään, jättänyt suunnittelematta esitelmät ja esseet, lähettänyt Moodleen puolivillaista avautumista. En minä ehkä valmistu koskaan. Ehdin jo ajatella, että ehkä kuolen ennen kuin kirjoitukset alkavat, mutta eihän se niin voi mennä ei mitenkään, vaikka vuosia on ollut monta ja tulee monta lisää. Minun pitäisi lähettää sähköpostia terapeuteille, mutta en saa tehdyksi sitäkään.

Jaksan soittaa sentään vielä
Tai jaksaisin, jos joskus olisi aikaa
En tahtoisi kuin nukkua ja soittaa
ja sitten nukkua vähän lisää.

Mutta jos kuvittelen, ettei muulla ole väliä kuin Aili Ikosella

Siten on ehkä hetken keveämpi.

Tämä on kuitenkin minun kaupunkini

Minä kaipaan ja himoan vapautta vaikken tiedä mitä se on
sitä että menee yöksi aina samaan paikkaan vai että on juureton

Pohjois-Haaga.

Minä olen ajautunut tänne niin kovin paljon viimeisen parin vuoden sisällä, itkenyt ja nauranut ja ollut turvassa välillä enemmän välillä vähemmän
Eilen kävin juna-asemalla yksin ensimmäistä kertaa elokuun jälkeen enkä minä kuollut, en panikoinut, eivät aivot räjähtäneet ulos päästä ja se tuntuu helpottavalta, että kaikesta selviää.
Ja nyt olen ollut tässä asunnossa melkein vuorokauden, hurmannut lehtikaalisipseillä ne ihmiset, joihin pari viikkoa sitten tutustuin kunnolla tässä samassa asunnossa, näiden samojen perunatarrojen keskellä (sekin tuntuu helpottavalta, että ystävystyä voi niidenkin kanssa, jotka ovat vähän pelottavia ja etäisiä pitkän aikaa) (sekin tuntuu helpottavalta, että niitäkin opettajia voi lopulta halata, joiden tunnilta lähtee ovet paukkuen paniikkikohtauksen vuoksi, kuulla sanat: "olin susta tosi ylpeä kun nostit numeroa niin paljon")

Nyt Zen Cafén soidessa minusta tuntuu, että on taas Helsingissäkin koti jossa on turvallista ja ihmisiä, niin lähellä sitä edellistä kotia, mutta tarpeeksi kaukana - paljon samaa, paljon erilaista. Ei pelota. On hyvä olla.

Eikä nyt tunnu pahalta ajatella rehtoria, joka yrittää hiillostaa ulos lukiosta, ei tunnu ajatella sossua, joka kyselee etkö voisi pitää lomaa analyyttisesta aattelusta
   niille sanoille minä nauroin kun teatterissa 4.48 Psykoosi ja siellä lääkäri "miksi sinä viiltelet purkaako se paineita no minä en ymmärrä miksi teit niin minä ajattelin että se purkaa niitä paineita"
   joka kerta kun nauroin sille mitä lavalla tapahtui minä nauroin itselleni koska niinhän se saatana on, ei tästä selviä ellei jaksa vähän nauraa kaikelle paskalle välillä

Olen ikävöinyt itseäni toisinaan ja ollut hukassa aikoja
Ja täältä minä taas löydyin, Pohjois-Haagasta, missä kaikki on vähän sekaisin eikä missään järkeä

F41.2 Sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila

Tehkää tietä sillä olen irti
enkä väistä enää ketään

Mene suru metsän halki, lennä leppien ylitse

Eilen oli taas Se Päivä, josta voi sanoa alamäen alkavan
Eikä vielä ole varmaa, onko laskeutuminen jyrkkää vai loivaa, mutta alaspäin se tapahtuu ja kaikki hujahtaa kerralla aivoihin, kevytkin kritiikki kertoo että paskahan sinä olet, mikään ei huvita, päästä ei löydy hyviä puolia haukkuja vain, uni ei illalla saavu nopeasti ja keveästi kuten ennen

Ja aamulla nukkuu pommiin
eikä saa mentyä historiantunnillekaan vaikka hyvin ehtisi ja olisi kiinnostavaa
(kun samahan se en minä sitä lakkia saa)

Ei enää 300 kansanmusiikkikappaletta vaan jumahtaminen kahteen biisiin repeatilla kuitenkin kuoooleeen kohta pooooooois
kuitenkin vähän mieli tekisi kyllä

---

Veljen kanssa juttelu helpottaa, se kun saa vähän purkaa ja silittää kissaa joka kaula pitkänä nauttii huomiosta ja syödä kurpitsansiemeniä ja laittaa laukkuun marmeladipaketin ja 100g inkivääriä ja
Vaikka kotiinmeno ahdistaakin, kun on nukkunut pommiin ja jättänyt menemättä kouluun eikä muistanut kysellä kansliasta viime vuonna kadonnutta puhelinta. Ulkona jumalattomassa lumipyryssä ei se haittaa enää, Pysäkillä laulattaa, että minun heila on nuori ja nätti ja valalla vannotettu, vaikka heilaa ei ole, vielä, on eräs josta sellaisen tahtoisi.

Huomenna elämänmittainen koulupäivä.
Kahdelle kasiluokalle protusta kertominen.
Sitten ehkä kotiin. Paitsi jos sanataidekoulu alkaa. Olen unohtanut tarkistaa.
Uusi päivä, uusi yritys. Ehkä parempaa luvassa.