5.11.2014

They'll say: just let her crash and burn, she'll learn - the attention just encourages her

Minua semisti vituttaa nämä tämmöiset aamut, kun olen lähdössä kerrankin ajoissa kouluun ja sitten puolen tunnin päästä tajuan edelleen istuvani kotona käsivarret verisinä. Tai siis, ehtihän viikko jo sujuakin melkein hyvin. Haluan lakin, en halua lakkia, en tiedä, ehkä siihen ei ole mahdollisuuttakaan enää.
Kävin eilen keskustelemassa Tyttöjen talolla siitä miten keskusteluapu psykiatrisella aiheuttaa entistä enemmän pahaa oloa ja vaikken ollut sen työntekijän kanssa jutellut aikaisemmin, ei minulla siellä ollut mitään vaikeuksia kertoa, miksi ylipäätään lähdin hakemaan apua. Sanoi, että jos ei lähde sujumaan niin voivat taloltakin olla yhteydessä siihen minua "hoitavaan" (edit: tai siis eihän sen nyt tutkimusjaksolla mitään edes kuulu kai hoitaa) sossuun ja kertoa niitä juttuja, joita en itse saa sanottua. Kovasti toivoisin, että pystyisin itsekin kertomaan, mutta tuntuu kuin heti polin ovesta sisään astuessa kovalevy formatoitaisiin ja hetken uskon itsekin siihen, että kaikki on kiinni vain siitä, että höyhenenkevyesti alan hallita ajankäyttöäni paremmin.

Jotenkin sain eilen sanoiksi puettua sitäkin, etten tunne minun ja sossun pelaavan samalla puolella - monen muun aikuisen ihmisen kanssa keskustellessa on tullut vahva tunne siitä, että "miten me voitais tehdä sun voinnille, miten sua voisi tukea", kun taas tuolla olo on se, että annetaan suurpiirteisiä juttuja ("opettele hallitsemaan ajankäyttöä"), jotka jätetään kokonaan minun harteilleni sen paremmin ohjeistamatta. Joo, onhan se totta, että minusta kaikki muutos lähtee, mutta jos kykenisin siihen yksin, olisin varmasti terve ja hyvinvoiva jo. Kumma kyllä näin ei ole.

Ja kun ei rouvalle kerran kelvanneet kaksi viikkoa vanhat ruvet niin nytpä oikein tuoretta matskua taas odottamassa parantumista. Enpä tosin usko sen koskaan noita näkevän, ei huvittaisi keskustella niistä nyt lainkaan.

Ei kommentteja: