26.10.2014

Kaikki on liikaa, taistele

Wilmassa on 14 poissaoloa.
Ihan liian monta, tiedän, niitä ei pitäisi olla siellä. Mutta olen niistä ihan tarpeeksi vihainen itselleni, joten älä sinä sano niistä mitään, jooko.

Ei se ole sitä, ettenkö tajuaisi niiden olevan pahasta. Ei se ole sitä, ettenkö haluaisi käydä koulua, etteikö kiinnostaisi. Ei se ole laiskuutta. Se on sitä, että mikään määrä unta ei riitä, vaan koko ajan väsyttää. Sitä, että ihan naurettavat asiat laukaisevat ahdistuksen: keskiviikkona olin koulussa kymmenen minuuttia myöhässä, mutta aioin mennä tunnille. Opettaja laittoi oven kiinni kun olin sen takana ottamassa takkia pois. En enää pystynyt menemään. Torstaina nukahdin ala-aulan lattialle et-tunnin jälkeen. Nukuin siinä vähän päälle tunnin, sitten päätin vain lähteä pois.

Olisi paljon helpompaa olla puhtaasti välinpitämätön. Jättää menemättä kouluun ihan vain koska ei kiinnosta. 
Mutta: tiedän koko ajan, että pitäisi olla muualla, tekemässä jotain muuta. Herään keskikokoisiin raivareihin aamuisin kun tajuan olevani taas myöhässä. Yritän oppitunneilla pysyä skarppina, vaikka keskittymiskyky on kadonnut ja vaikka tuntuu, ettei mitään jää päähän - sikäli kun suoriudun oppitunneille enkä istu jossain käytävällä odottamassa minuuttien kulumista tietämättä itsekään, miksen voi liikkua. Toivomassa, että joku tulee nostamaan ylös. 

Suututtaa inhottaa itkettää se, etten jaksa enkä pysty, vaikka haluaisin. Se, että ajoittain lakkaan haluamasta, koska tuntuu, ettei enää auta vaikka miten parantaisi. 
Vaikka jotain saisikin aikaan, tuntuu, että se ei riitä kun niin paljon on jäänyt tekemättä, ei ole tarpeeksi jos tekee parhaansa, ei ole tarpeeksi jos yrittää. 
Vaikka jotain saisikin aikaan, ei tunnu yhtään paremmalta, koska yrittäminen vie kaikki voimat ja sen jälkeenkin on vielä niin paljon jäljessä kaikesta.
Suututtaa inhottaa itkettää vielä enemmän se, ettei mitään konkreettista syytä ole, että on vain uupunut ja riittämätön ja ahdistunut olo koko ajan ja jos joku kysyy, mikä on hätänä, ei voi vastata mitään. 

Koko alkusyksyn yritin ja yritin ja yritin. En onnistunut ihan täydellisesti, mutta hain apua ja yritin vähän lisää, sain jotain tehtyäkin. Olin koeviikolla paikalla, sain matikankurssin suoritettua. Siitäkin rehtori sanoi, ettei se paljon lohduta. Pyysi kyllä myöhemmin anteeksi. Kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, lähete juuttui järjestelmään, voimat loppuivat. Jos Paju ei olisi auttanut hoitamaan asioita, ei sitä poliaikaa olisi varmaan vieläkään. 

Mutta sitä minun piti sanoa, että
tiedän, että valitat välittämisen ja huolen vuoksi. Mutta älä tee niin, jooko. Ei se auta mitään, tekee vain kaikesta entistä vaikeampaa ja olosta huonomman. Kehu sen sijaan, kehu käydyistä oppitunneista, herätyistä aamuista. Kaikki ne ovat taistelun takana, välillä pienemmän, mutta vaikeita yhtä kaikki. Sellaisia taisteluita voittaa paljon helpommin, jos tietää, että joku huomaa.

♥: Paula

-----

Kirjoitin isille kirjeen ja itkin silmät päästäni. En ole varmaan koskaan kertonut kummallekaan vanhemmalle noinkaan avoimesti voinnistani, nyt se vain tuntui oikealta ja melkein pakolliselta. Ajankohtaiselta, kerran ensi viikolla on se poliaika ja asiat lähtevät (toivottavasti) rullaamaan.

Viikko hujahti. En tiedä mihin se meni, mutta olin kolmella oppitunnilla ja se on ihan tosi paljon liian vähän. Kaksi päivää kokonaan ohi, kahtena iltapäivämusiikkia, yhtenä elämänkatsomustiedontunti ja syyllisyys olemassaolosta. Ihan sairasta. Vahdin siskon luona kissoja, kävin kaupassa ja naurettavuuksiin asti jahkailin, mitä ostan. Unettomuus ei ole vaivannut: yli 12-tuntisia pätkiä putkeen. Ei sillä, että mikään muu hirveästi innostaisi. Nyt kello on kuusi aamulla, pörheistä pörhein kissa nukkuu tuhisten vieressä, kuuntelen Spotifysta vanhoja soittolistoja. Tänään lähden kotiin ja vähän jännittää, olenko kämmännyt jotain tosi pahasti. Kaikki kolme kissaa on yhä elossa ja talo pystyssä, joten kaipa olen jotain tehnyt oikein.

Poliaika pelottaa. Menen varmaan yksin, en ole maininnut, että kirjeessä toivotaan vanhempia mukaan. En tiedä yhtään mitä odottaa, toivon, ettei vastassa ole kyrpänaamoja niin kuin viime kerralla. Toivon, että tällä kerralla tämä pää hoidetaan kuntoon eikä jankata steppikursseista ja aamupalan tärkeydestä niin, että joudun kusettamaan itseni terveeksi.
On tukijoukkoja kuitenkin. Kyllä joku varmasti ottaa kopin, jos pääsen taas putoamaan.

Laulan elon päiville, laulan kuolemalle
jonka laitan nukkumaan kynnysmaton alle.

Ei kommentteja: