2.10.2014

Kaikki kokonaan, minä jaksan

Kävellessäni Aurakatua avojaloin kuulin palohälytyksen huutavan
  Ja äkkiä tunsin oloni kovin yksinäiseksi.

Illan sanoja ovat tassutus ja se lause
    että olen jo rauhoittunut
    että sinä voit halata ilman että sanon sanaakaan, ilman, että oikeastaan edes pyydän: 
Pohdinhan tänään, että välttelen, sillä
  ei, minä en tarvitse puolikasta
en tarvitse erityistä kosketustasi kertomaan, etten ole erityinen, hiljalleen ymmärrän sen itsekin
 Halauksesi otan kyllä vastaan, sillä se on vain minulle
        merkiksi, että kelpaan vielä, ettet ole vihainen, että ei tee minusta väärää sekään että vähän tai aina ja kaikkialla minä vain säädän ja helisen
        että vaikka ohi ovat kirjeet ja ehkä myös lapsenomainen jälleennäkemisen riemu jokaisen ohikulkusi aikana
         niin ohi on myös sen riemun korvannut häpeä ja pelko ja ristiriita, ihoon piirtyvät sanasi

Että sinä olet sinä siinä ja minä olen minä edelleen:
                     ihmisiä.

Hulluja viikkoja takana, hulluja päiviä toivottomia päiviä ja sitten niitä sellaisia, joina tuntuu että sujuu taas jälleen hetken pitkästä aikaa.
Minä kävin psykankokeessa!
Minä tein englanninkokeen!
Minä tein matikankokeen!
Minä lauloin Ei puolikasta niin että Essi sanoi hyvä Paula loistava kaari, huusin roolihahmon vihaa omaa vihaani ulos voimalla mutten epävireessä, äänensävyn rauhoituttua tärisin vähän sillä niin minä uppouduin
ja katsomossa oli isä joka ei ole aikoihin käynyt katsomassa juttuja ja joka halasi esityksen jälkeen vaikka emme koskaan halaa
ja katsomossa oli Jasmine, tärkeä Jasmine, kertoi, että tärkeä on laulu ja minä sanoin niin, en itse valinnut mutta hieno se on
Eikä aikoihin ole tuntunut niin kepeältä kuin lämmitellessä, kun Stevie Wonderia soi stereoista ja ringissä vähän yli 20 lukiolaista ja yksi hassu opettaja joraamassa, matkimassa toistensa urpoja tanssiliikkeitä.

Psykiatrisen kuuden viikon määräaika umpeutuu maanantaina, ei ole kuulunut mitään. Kuuluu ehkä sitten joskus, mistä sitä tietää. Ei auta kuin yrittää pärjätä niin, että ehkä jonain päivänä kirjoitan ylioppilaaksi ja pääsen stressaamaan Sibelius-Akatemian pääsykokeita enemmän kuin nyt tai ehkä vähemmän, jos vuosien varrella jotakin opin. Joka tapauksessa voin aina soittaa ukulelella kaihoisia lauluja ja hämmästellä, miten sointukierrot osuvat sormiin aina vain helpommin.

Ei kommentteja: