2.7.2014

There was no sound, there was only me and my disgrace

Olin ekaa päivää töissä.
Myöhästyin tunnin.
Kaikki olivat tosi ymmärtäväisiä.
Päivä meni ihan hyvin, vähän olin jäässä.

Tulin kotiin, päässä alkoi humista, mutta oli ihan hyvä fiilis
Ja nyt, kun olen ollut kotona vähän alle tunnin
tuntuu siltä, että tahtoisin muuttua nesteeksi
itkettää, väsyttää
en jaksa tehdä mitään, tekee mieli hakata päätä näppäimistöön
vetää jollain terävällä viiruja sääriin

Miksi minusta tuntuu tältä?

Kaikkihan meni hyvin, en mokaillut mitään erityisen paljon. Askartelutaitojani kehuttiin.
Eikä ensimmäisenä päivänä vielä tarvitse olla täydellinen.
Silti olen aivan varma siitä, että suoriudun ala-arvoisesti,
että työsuhteeni puretaan koeajalla
(sitä on vielä yhdeksän työpäivää jäljellä).

Minä toivon, että tämä on vain ensimmäisten päivien alkuhämmennystä.
Väliaikaista ylikuormitusta
(jota sitäkään en ihan täysin osaa hyväksyä, koska ei kukaan normaali ihminen)


Päätin mennä syksyllä terveydenhoitajalle pyytämään lääkäriaikaa, hakemaan apua. Sain protukokilta erään terapeutin yhteystiedot, ponnistusalustan. Jos käy hyvin, pääsisin terapiaan vähän ennen joulua (aika monta vuotta liian myöhään). Jos huonosti, niin, sitten en tiedä. En ole varma, jaksanko enää sitten yrittää.
Raha-asiat huolestuttavat. En ole varma, onko meillä varaa minun hoitamiseeni. Parempi olisi olla, muuten ei mistään tule mitään.

Mutta on se päätös ja se tuo toivoa.

---En tahdo takaisin kouluun, en tunne sieltä ketään.
Tuntuu ihan pudonneelta jo, välien katkaisu viime syksynä vei kaikki yhteiset ystävät,
kuukausien perseily ja kolmen viikon poissaolo ne loputkin tuttavuudet
Tänään illalla järjestävät tapaamisen rannalle. En mene.
Ei huvita.
En kelpaa siellä.
En kelpaa täällä, itselleni, enkä tiedä kelpaanko ikinä.

Ei kommentteja: