6.7.2014

Sillä on ruusuja sormenpäissä

Perjantaina töissä ahi-itku, juttelua, sovittiin juttui ja pystyn vielä jatkamaan, toivottavasti.
Näin pohjoisesta palannutta kaveria ja oman protuleirini ohjaajaa, tuntui kivalta.

Olen viikonloppuisinkin ollut paikoittain aika ahdistunut, mietin itseni satuttamista melkein jatkuvasti, MUTTA eilen onnistuin vastustamaan sitä tunnetta maalaamalla viirut vesiväreillä ihoon veren sijaan. Hetken päästä sama olo palasi, mutta annoin olla silti. Kerroin ystävälle pääni sisällä käytävästä taistelusta, laitoin äänikirjan pyörimään ja keskityin nukahtamiseen.
Motivaatio selviytyä on hämmästyttävän korkealla, toivottavasti se on sitä syksylläkin. Toivottavasti muistan silloinkin, etten minä yksin tämän pääni kanssa pärjää, että mitään ihmeparantumista ei tapahdu 1,5 kuukauden aikana. Silloin kun en takerru sairauteen kynsin hampain tahtomatta päästää irti, minä unohdan sen täysin ja olen kuin kaikki olisi aivan normaalisti. Sitten taas putoan, kun varomattomana ja malttamattomana en pysykään tasapainossa sillä kapealla kujalla - ja taas sattuu.

Toisaalta pahoina hetkinä tuntuu toisinaan helpommalta antaa periksi, kehossani on kuitenkin viitisen litraa verta, eihän se paljon ole, jos muutama milli tihkuu ihon läpi. Eihän kukaan sitä kuitenkaan koskaan tule tietämään, vaikka jättäisinkin viiltämättä. Oma hyvinvointi ei juuri nyt ole kyllin voimakas motiivi, tarvitsen ulkopuolista kannustusta, tahdon jonkun muunkin tietävän, että ihan tosissani yritän pysyä kasassa. Enkä minä koe siinä onnistuvani, jokainen päätös olla satuttamatta on vain pitkittämistä, pahanteon siirtämistä myöhempään. En osaa vielä olla siitä ylpeä, vaikka sekin on saavutus, tavallaan.

Siitä, että jättää viiltämättä ei jää jälkiä kehoon. Tai siis, sehän se taitaa olla pointtinakin.
Silti välillä olisi helpompaa, jos olisi jotain merkitsemässä niitä kertoja, kun terän sijaan otankin käteen ukulelen ja laulan Milla Rumin Hei ihmisen kerran tai kaksi - muutakin kuin vesikellot sormenpäissä. Ulkopuolisen silmissä olen ihminen, joka ei oikein suoriudu. Näkymättömiin jää kaikki se kehitys, mitä viime aikoina on tapahtunut - se, että edes yritän olla itselleni kiltti, se, että töistä liukenemisen sijaan soitan pahoitellakseni myöhästymistä tai puhun ahdistavat asiat auki. Siitäkin huolimatta, että myöhästymisiä tai ahdistusta ei "pitäisi" olla.
Epäonnistun yhä usein, monessa asiassa (eihän kukaan nyt täydellinen voi olla), mutta aina välillä selviän mokailuistani paremmin kuin ennen. Jatkan elämääni. Yritän selvittää sotkut sen sijaan, että polttaisin sillat ja pakenisin.

Syksy pelottaa yhä. Tuntuu helpottavalta ajatella, että saan viimein apua, mutta kolmen vuoden pakoilun jälkeen on ihan tosi vaikeaa mennä puhumaan jollekin ammattihenkilölle ja tunnustaa, etten voikaan ihan niin hyvin kuin olen väittänyt. Pelottaa, otetaanko vakavasti (vaikka viimeksi jutellessa terkkari sanoi miettineensä jo pari vuotta, että terapia voisi tehdä hyvää).
Koulunkäynti tuntuu musertavalta edelleen. Olisi loistavaa pärjätä ekassa jaksossa yhtä hyvin kuin viime vuonna, kun kurssiarvosanat olivat yhtä poikkeusta lukuunottamatta ysejä kaikki, mutta rehellisesti sanoen en juuri nyt ole varma, pystynkö siihen. Kurssien pois jättämiseen ei nyt ole varaa, viime lukuvuonna sain alle 20 kurssia kokoon. Loput lukiosta pitää siis käydä jotakuinkin normaalilla tahdilla, jos aion valmistua vuonna 2017. Voi olla, etten kykene, enkä minä kovin pahana asiana sitä pidä. Mutta olisihan se loistavaa saada musiikkilukion todistus, en ole varma, saako sitä jos käy koulunsa loppuun aikuislukiossa. Nyt kuitenkin lienee fiksuinta keskittyä loppukesään ja alkusyksyyn, yrittää pärjätä päivä kerrallaan.


Ei kommentteja: