29.4.2014

Olen vasta lapsi ja eksyksissä


Oon jumissa
Oon solmussa
Oon pulassa

En uskalla katsoa enää ketään silmiin, en suoriudu, en saa lukiota neljässä vuodessa kasaan mitenkään, kun voin niin huonosti että istun kaikki päivät vaan kahvilassa kauramaitokahvin ja seitansämpylän voimalla. Tai olin minä viime viikolla koulussa ainakin kaksi päivää, kai. Tällä viikolla en välttämättä yhtään.

Tuntuu, että paheksuvia katseita, että lisää vain taakkaa ja itsesyytöstä, jos menen kouluun. Henki ei kulje. Pää alkaa särkeä. Tulee huono olo. Väsyttää. Voisin yrittää selittää sitä muille, mutta en anna siihen itselleni lupaa: kun en kerta suostu tai kykene hakemaan apua, en voi perustella ongelmillani mitään. Avun hakeminen taas

niin

ei se tunnu hyvältä vieläkään. Pelkään paskamyrskyä, pelkää taas lisää huonoja kokemuksia hoitavista tyypeistä, enkä ole ihan varma onko tämä sellainen maailma, jonka takia kannattaa. Vaikka onhan monta ihanaa lämmintä hyväksyvää rakasta, monta samanlaista kuin minä ja niilläkin kaikilla jokin muoto olla ja selviytyä. Mutta toisaalta niitäkin elämiä katsoessa tuntuu, ettei tämä tästä helpota yhtään.
Sunnuntaiaamuna herätessäni ajattelin, että jos olisi sopiva lääkitys niin olisi yliannostuksen aika. Sitten muistin Jasminen kirjoittaman kirjeen, jossa puhuttiin tyypistä joka menetti muistinsa viinan ja lääkkeiden kanssa sählättyään. Sitten itkin.

Kämmenessä sotavammoja, eikä kukaan huomaa, eikä kukaan kysy.
Ja avokadonpuolikkaita yöpöydällä monta päivää putkeen
Ja kirjaston kirjoja, jotka uusitaan netin kautta maailman tappiin asti
Ja hallitsematonta rahankäyttöä
Ja pieniä onnellisuushetkiä ja vähän isompiakin, kuten tivoli ja pääntakutuspiknik
Ja sitä, että makaa nurmikolla yksin eikä tahdo nousta enää koskaan.

Täytin perjantaina 17. Tyttöjen talolla työntekijä kysyi, miltä tuntuu olla seitsemäntoista. Meinasin sanoa, että vitullista paskaa, mutta tyydyin toteamaan etten tiedä vielä.

Toivottavasti jotain parempaa.

2 kommenttia:

Marika kirjoitti...

Voi että, kumpa mie voisin auttaa sinua jotenki <3

Kerro koululla sun tilanteesta. Silloin ne ymmärtää ja sullaki on parempi mieli ko ei tarvi stressata siitä mitä muut ajattelee.

Onko sulla ketään aikusta, jolle voisit edes kuvitella puhuvas? Oisko tää aikunen sellanen, joka vois auttaa sua löytämään sopivan ihmisen?

Oikein paljon haleja, sie pärjäät kyllä, lukion voi suorittaa vaikka viidessä vuodessa, ei mitään kiirettä!

Raunio kirjoitti...

Oon kertonut jotain, mut nyt oon ollut niin vähän koulussa, ettei oo ollu mahista kertoa. Aikuisia kavereita on, aikuisia virallisia tyyppejä ei niin paljon et luottaisin, yks kaveri sanoi et tulee mun kans terveyskeskukseen tai mist nyt ikinä haenkaan apua jos haen. Oon viime päivinä pelännyt kuolemaa sen verran, että ois ehkä parempi.