28.3.2014

Kengät kuljettaa ja hiertää

Rehtori koputti ruokailussa olkapäähän: "Tuupas juttelemaan joku päivä".
Ja tiedän täsmälleen mistä se aikoo kanssani keskustella
Harkitsin jo sovittavani kaiken lauluksi, mutta en taida osata. Jotain pitäisi kuitenkin jo etukäteen vähän kirjata ylös, jotain siitä, miten on mahdonta ajatella omaa parastaan kun tuntee itsensä läpikotaisin huonoksi tai seurauksia, kun ei enää usko tulevaisuuteen. Tai siitä, miltä tuntuu kun huomaa kaiken luisuvan käsistä ja on kykenemätön huutamaan apua, koska pelkää saavansa niskaan vain entistä enemmän pahaa. Mitä on kun viikosta vain yksi ilta on selkeä ja kaikki muu sameaa massaa, jonka läpi pitää yrittää rämpiä ja selvitä jotenkuten elossa ja mahdollisimman vähillä vammoilla. Kun ei saa unta ennen kuin vasta neljän tunnin kieriskelyn jälkeen, kun herää yhdeksän tunnin unienkin jälkeen väsyneenä, kun näkee painajaisia, kun kokonaan käydyn koulupäivän jälkeen ei ole enää voimia harrastaa, kun lattialle istahdettuaan ei löydä enää jaksamista ylös nousemiseen.


Viime päivinä nähnyt sopimattomia unia ja kuullut sopimattomia ehdotuksia, enkä ole tainnut pistää niitä pahakseni, vaikka ne hämmentävätkin niin kovin. Olen viettänyt Kirjakahvilassa tuhottoman monta tuntia, yleensä siinä samassa nurkkapöydässä, itkenyt elämäni suuntaa ja yrittänyt opiskella. Katsonut kellosta kahden tunnin istumisen jälkeen, että jahas koulu loppui vartti sitten. Jäänyt puistonpenkeille istumaan kunnes on tullut liian vilu. Olen saattanut ihmisiä kotiin niin, että siitä alkaa tulla jo oletusarvoista, olen polkenut Kupittaankatua rennosti ja laulaen, pysähtynyt minuuteiksi lämpimään syliin ja miettinyt, kauanko kestää ihmissuhde.

Ääni ei ole kulkenut. Se on käheä, kiikkerä ja epävarma. Laulan nykyään niin paljon vähemmän kuin ennen, en enää jatkuvasti, en välttämättä edes joka päivä ainakaan paljon. Halaaminenkin on vähentynyt, ei enää tunnu samalta, en enää kehtaa pyytää halauksia. En juosta käytävässä perään. Vaikka en minä kyllä ole kouluakaan käynyt niin paljon, että näkisin käytävässä halattavia.
Lukion jaksosysteemi on kyllä auttanut hahmottamaan peruskoulua paremmin omaa vointia ja ajankulkua. On myös ihan tosi lohduttavaa, että siinä missä peruskoulussa kunnostautuminen tuntui mahdolliselta lähinnä syksyllä ja ehkä hyvällä tuurilla joulun jälkeen, lukiossa mahdollisuus "uuteen alkuun" on viisi kertaa vuodessa, joka jakson alussa. Vaikka kaksi jaksoa onkin nyt mennyt enemmän tai vähemmän paskasti, ei viimeistä kuusiviikkoista ole vielä menetetty.

Kirjoitin tiistaina sanataidekoulussa 3,5 sivua tekstiä. Se on enemmän kuin moneen kuukauteen. Se on hyvä merkki.

 Tuntematon pysähtyy kadulla saadakseen muistosta kiinni
on helpompi ajatella, kun hiekka ei raavi maata

Älä enää itke, mies: illassa on lupaus kesästä

Jossain valvoo toinenkin uneton, joka miettii samaa kuin sinä.
~Scandinavian Music Group - Lupaus kesästä

Ei kommentteja: