4.2.2014

You were always singing along

Lämmittelyteksti, jonka jätin lukematta ääneen:

sukelsi matalaan päätyyn ja halkaisi kauniin kallonsa sanoo koneen kaiutin ja kuulokkeet ja piporadio, kädet täynnä kissanaarmuja sillä kissa karvamakkara ei oikein osaa päättää, pitääkö masurapsutuksista vai ei, en minäkään monesta asiasta osaa kuten siitä, lähdenkö kokeeseen tai kuoroon tai orkesteriin, mutta ne päätökset aika tekee puolestani samalla kun jahkailen itseni harmaaksi ja sameaksi.

Ehkä pitäisi lopettaa syöminen ja koulu ja liikkuminen, maata sängyssä paikallaan makuuhaavoihin kuolemaan asti, ehkä hypotermiaan jos on ikkuna auki, sitten silmistä oikeasti sameat ja ihosta oikeasti harmaa, työhaastatteluissa katsoisivat vain jotta huono ja motivaationpuutteinen hakija ja kutsuisivat sisään seuraavan.

Kaikki on __________
Ei mikään oikein tunnu kivalta, ei halaukset, ei se, että on tiistai, ei kivat ihmiset. En oikeastaan tahtoisi nähdä ketään, mutta samalla tahtoisin vain nukahtaa jonkun syliin.

Tänään bussissa mietin, etten ehkä tulisi enää kotiin. Sen voi käsittää ihan miten tahtoo, sillä nyt minä joka tapauksessa olen kotona ja olen samaan aikaan kiitollinen ja katkera siitä, miten nopeasti kaikki itkemisen jäljet katoavat kasvoista, paitsi kirvely ja väsymys. Miten helppoa kaikki muut jäljet on piilottaa tai valehdella. Vaikka ne kissanaarmut ovat kyllä oikeasti kissanaarmuja, kissaa ei koskaan tule syyttää turhaan, kissa on pyhä.

Ei tee mieli mennä huomennakaan kouluun, mutta on pakko, alkaa uusi jakso enkä tahdo pudota siitäkin. Torstaina ryhmänohjaajahaastattelu, se on helpotus, mutta pelottaa silti. Että jos en puhukaan. Laitan kaiken omaksi syykseni (vaikka niinhän se taitaa olla [vaikka eihän se ole]), lupaan parantaa tapani, vaikka tiedän pettäväni lupauksen jo silloin. Tahtoisin viimein jo oppia puhumaan suuni puhtaaksi silloin, kun joku on siinä, ettei tarvitsisi bussimatkoja itkeä. Tahtoisin uskaltaa puhua suuni puhtaaksi, mutta ei sitä hetkeen vielä tapahdu. Niin pitkään, kun kodin syyllistävä ilmapiiri muistuttaa, ettei kukaan ole antanut minulle lupaa voida huonosti. Vaikka onhan tässä aika hyvät lähtökohdat kasvaa kieroon. Ei tarvetta kihartaa hiuksia, kun on itse yksi korkkiruuvi.

Äh, ei tämä nyt oikein lähde käyntiin. Mikään ei oikein lähde. Vitut ihastumisista ja muusta, kun eivät ne kuitenkaan onnistu pitämään minua pinnalla, sitä ajattelee tulevaisuutta mutta ei tunnu siltä, että se oikeasti tulisi. Vähän kuin Narnia, joskus olin varma sen olemassaolosta mutta en enää.

Viikonloppuna lähden Helsinkiin. Siellä on ihmisiä. Jee. Siellä on työhaastattelu, jossa pitää tottakai olla positiivinen ja iloinen ja ulospäinsuuntautunut. Minä tahtoisin vain käpertyä sikiöasentoon johonkin lämpimään ja nukkua kaiken ohi, ihan tyhmää kaupitella työnantajille jotain muuta kuin olen, vaikka kesällä olenkin todennäköisesti suunnilleen sitä, mitä yritän kaupata. On aika perseestä olla talvisin ihan eri ihminen kuin kesäisin, vaikka onhan tämäkin silti parempi kuin olla koko ajan minä ja nyt. 

Ei tämä ole viimeinen kevät
mutta voi luoja miten välillä toivoisin sen olevan.

Tietä ylittäessäni sentään katson yhä ympärilleni.

2 kommenttia:

Marika kirjoitti...

Onko sulla koulussa nyt erityisen rankkaa? Kannattaa ehdottomasti puhua ryhmänohjaajalle tai vähintäänki opolle, jos tuntuu voimat loppuu kesken. Koulussa on onneksi mahollista sopia asioita aika pitkälle.

Mulla on monesti ollu samat fiilikset ko sulla, itkemisen suhteen siis... Osaat kirjottaa niin hyvin, pystyn samaistumaan täysin sun teksteihin.

Haleja <3

(salainenpienipeikko) kirjoitti...

mulle oot tärkee vaikka miltä tuntuis, muista se aina ♥