7.2.2014

Kaikki muuttuu, mutta loista loppuun asti

Eilen oli kiva päivä. Olin koulussa paikalla ja aktiivinen, vietin aikaa ihanien ihmisten kanssa, nauroin Piirtovintissä itseni tärviölle. Nukahdin säädylliseen aikaan ja heräsin tänään ajoissa.

Tämäkin oli kiva päivä. Heräsin ajoissa, kävin suihkussa, lähtiessä myöhästyin bussista, jota käytän, kun olen laiska, mutta toisen bussin pysäkillä oli eräs söpö, jonka kanssa oli mukavaa halata ja matkustaa. Vanhojentanssijousten harjoituksetkin menivät hyvin. Kouluruoka oli hyvää (varsinkin kidneypavut - meillä on joku salaattikomponenttikokeilu, jonka vuoksi rehutarjonta on vähän normaalia laajempaa) eikä ruokalakaan ollut ihan tupaten täynnä. Kemiantunti meni nukkuessa ja terveystiedontunti ryhmänohjaajahaastattelua jännittäessä, mutta olin kuitenkin paikalla ja siitä olen ylpeä.

Ro-haastattelu meni melkein paremmin kuin uskalsin odottaa. Puhuttiin siitä, miten lukio on alkanut, miten olen viihtynyt, mitä teen vapaa-ajalla, miten opin parhaiten ja muuta aika peruskauraa. Puhuttiin myös jaksamisesta - kerroin, etten ollut koeviikolla yhdessäkään kokeessa, etten 3. jaksossa ylipäätään oikein jaksanut. Kerroin, että avulle saattaisi olla tarvetta, mutten sitä uskalla hakea. Ro ei osannut neuvoa, mutta otti murheet vastaan ymmärtäväisesti ja kannustavasti ja lupasi puhua muillekin opettajille siitä, etten välttämättä aina jaksa eikä se ole laiskuutta. Jäi hyvä mieli, tunne siitä, että asiat järjestyvät sittenkin. Koulun jälkeen menimme ystävän kanssa kirjastolle tunniksi, hän saattoi minut bussipysäkille, jossa lauloimme joululauluja ja Pie Jesua.

Matkasin toisen ystävän luo tämän ja tämän kämppiksen uuteen asuntoon, pelkäsin eksyväni matkalla, mutta pääsin kunnialla perille. Nauroin itseni kipeäksi kissalle, joka lysähti taljaksi lattialle ja vaikutti muutenkin nestemäiseltä, kuten kissat usein ovat. Join teetä, joka maistui kaalilaatikolle, vaikka ei oikeastaan maistunutkaan. Nauroin ystävän isoisälle, joka vahingossa porasi seinään kurkistureiän eteisestä kylpyhuoneeseen.

Yhtäkkiä Facebookiin ilmestyi hyvin hyökkäävä viesti pitkäaikaiselta kaverilta, joka syystä tai toisesta oli vetänyt herneen nenään poissaoloistani ja suoriutumattomuudestani. Viesti antoi ymmärtää, että ne ovat jotenkin hirveä rikos häntä vastaan (koska miksi muuten olisi kilahtanut) ja siinä vihjailtiin myös, etten kenties olisi kyllin kypsä lukio-opiskeluun. Vittuunnuin ja lähetin takaisin aika tulikivenkatkuisen viestin, johon kaveri vastasi samalla raivolla, jolla ensimmäinenkin viesti oli kyllästetty. Sananvaihto kärjistyi siinä määrin, että itkettyäni jo jonkin aikaa totesin rauhoittuvani yön yli ja vastaavani sitten. Kuulemma "parempi ois", ihan kuin olisin hänelle tilivelvollinen yhtään mistään.

Itkin ystävän sylissä kauan ja samalla kiitin onneani, etten ollut yksin. Silloin en ehkä olisi löytänyt pahaan oloon muuta ulospääsyä kuin itsetuhoisuuden, mutta nyt sain hautautua lämpöön ja kosketukseen ja myötätuntoon ja rauhoittua ilman kiirettä tai tarvetta piilotella itkua. Rauhoituttuani ystävä haki syliin kissan ja totesimme sen kaikessa nestemäisyydessään olevan vähän huono terapiakissa, joskin varsin huvittunut sellainen. Halaus ja nauraminen olivat korvaamattoman arvokkaita tilanteessa, jossa en ollut varma, olenko oikeasti niin itsekeskeinen ja ajattelematon kuin mistä minua syytettiin. Vaikka silmiä yhä poltteleekin, ei enää ahdista. Kun luetutin keskustelun muutamalla ystävällä ja sain heiltäkin vain hyväksyntää, itkin vielä vähän, mutta tällä kertaa ilosta. Kirjoitin minua loukanneelle kaverille pitkän vastauksen, katson vielä aamulla, onko se sopivan neutraali. Väärinymmärryksiä tapahtui puolin ja toisen, eikä tällä kaverillakaan kai ole ihan hyvä olo. Ei se poista minun loukkaantumistani asiasta, mutta tekee ryöpytyksestä ehkä vähän ymmärrettävämpää.

Hassua kyllä, tuntuu siltä, että tämä kokemus vahvisti. Se aiheutti paljon pahaa oloa, mutta se paha olo meni ohi. Sain muistutuksen siitä, että kyllä minusta oikeasti välitetään ja toisaalta myös antoi mahdollisuuden ottaa etäisyyttä ihmisestä, jonka ei tunne olevan hyväksi itselleen. Muistutti toki myös, miksi vihaan riitelyä. Vastauskirjeen kirjoittaminen antoi mahdollisuuden tarkastella omaa ajattelua ja maailmankuvaa tavalla, jolla sitä harvoin katselee. Auttoi perustelemaan joitakin näkökulmia ja toimintatapoja. Tuntuu jotenkin tosi oudolta tällainen hetki, vaikka tosi kivaahan se on.

Eivätkä nämä silmätkään varmaan huomenna enää punoita ja kirvele. Ei sillä, on jo pitkään itkettänyt, ollut sylintarve. Että tavallaan kaveri teki palveluksenkin, ihan tietämättään. Käsittämätön on maailma.

Ei kommentteja: