31.1.2014

Halkaisi kauniin kallonsa

Perjantai

Yhdeksän kaksoispiste viisi viisi
Ei vittu. Ei taas.
Sitten Terminal 2 ja alkaa itkettää koska niin kaunista, jos pyryttäisi vähemmän lähtisin heti levykauppaan, vaikka se aukeaakin kello yksitoista vasta.

Ei tee mieli lähteä koululle soittamaan viulua. Kun on tuo pyrykin. Vaikka olisin varmasti ylpeä itsestäni jos menisin.
Menen. En, koska jaksan vaan siksi, etten ole enää kotona yksin.
Kävelen levykauppaan. Noudan varauksen. Kävelen koululle. Ystävä vittuilee huikeasta koemenestyksestäni, ihan sama, menköön keskenään syömään sushia maanantaina tai milloin tahtookaan. Olen ansainnut syyllistämisen, mutta hän ei ole ansainnut oikeutta syyllistää. Olen siinä itsekin kyllin hyvä.

Soitan vitutuksessa, itkettäisi jos itkettäisi vaan eipä itketä, aika vain mataa kamalan hitaasti, niskaan sattuu enkä ole osa tätä joukkoa. Olen aistivinani ylenkatsonnan ykkösviulusta kun soitan alempaa stemmaa yksinäni jo toisen harjoituksen putkeen, kukaan muu kakkosista ei ole paikalla. Ja sitten siellä selän takana se yksi jonka mielestä on aiheellista vittuilla siitä, että nukun pitempään kuin saisi, vaikka menisin yhdeksältä nukkumaan.

Kun lähden, itkettää. Laulattaa, laulan, ääni vapisee mutta vain hieman. Palelee. Vähän ennen kahvilaa törmään söpöön, joka sanoo soittavansa maanantaiaamuna, jotta ehtisin edes yhteen kokeeseen. Se on oikein, se on se mitä toivon, se mistä on oikeasti hyötyä. Ja että joku on valmis tekemään niin, ehdottaa sitä itse. Lämmittää.

Istun Kirjakahvilassa varmaankin yli tunnin lukemassa ja odottamassa, että joku tulisi. Ei tule ketään, vähän ennen viittä ostan kakkua ja kahvin, kahvin juon heti ja sitten syön kakkua tuskallisen kauan pieninä lusikallisina, luen, ajattelen, itken mutta niin ettei kukaan huomaa. Vieressä puhutaan veljestä ja kolme sekuntia myöhemmin veli ajautuu ovesta sisään ja jättää tehokkaasti minut huomiotta. Ymmärrän sen, sovitut tapaamiset ovat sovittuja tapaamisia.
Illemmalla liityn seuraan, saan päärapsuja, veli viittaa minuun sanalla adoptiopikkusisko ja hukun hyväksyntään ja lämpöön. Itse minä veljen veljeksi otin, mutten minä tehnyt sitä olettaen, että veli omaksuisi minut sisareksi.

Kun istun ystävän viereen seuraamaan keikkaa, koko kahvila on täynnä suloisia, joita tahdon vain halata. Fyysinen kontakti ystävän kanssa saa luvan riittää, samoin viestittely luonnoskirjan sivulla, mutta kun Huruluoto aloittaa keikkansa minä huumaannun ja unohdan kaiken paitsi sen, ettei mikään määrä musiikkia ole aikoihin herättänyt yhtä paljon tunteita, euforiaa ja todellisuudentajun hämärtymistä. Keikan jälkeen ystävän kanssa kieriskelyä, saan sitruunasoodaa ja käyn halaamassa rumpalia, kiittämässä.

Pitäisi pakata. En jaksa. Pitäisi myös mennä jo nukkumaan, mutta ehkä minä kykenen aamulla heräämään. Tai sitten minusta ei vain koskaan tule apuohjaajaa, en minä kai siihen kuolisi ja jos kuolisinkin, olisi sen voinut aiheuttaa mikä tahansa muukin pieni asia.

Ei kommentteja: