25.11.2013

Kirjoitit toisen kirjeen, unohdit sen kai lähettää

Jos kerron, lupaatko halata minua pitkään?

Pelkään sinun torjuvan minut.
Pelkään, koska et sinä varmastikaan sitä tarkoita.
Pelkään, koska olet tehnyt sen niin monta kertaa enkä minä uskalla sanoa sitä sinulle, koska käsitän sen olevan oma vikani. Sitä paitsi tiedän saavani jo enemmän kuin minulle kuuluu, enkä minä silloin voi valittaa.

Tiedän, miten reagoit isoihin asioihin ja pidän siitä. Sen vuoksi uskallan kertoa niitä. Meillä vain tuntuu olevan eri mittakaava - asia, joka on minlle suuri, merkittävä, ehkä pelottavakin, voi tuntua sinusta pieneltä ja hölmöltä. Sellaisiin asioihin vastaat usen hymähdyksellä, joka on lempeä mutta huvittuneehko. Joskus asia on minustakin hölmö, mutta silti iso, merkittävä, ehkäpelottava. Silloin hymähdys tuntuu torjumiselta: alkaa hävettää oma ajatuksenkulku ja sitten pohtii loppuillan omaa kempouttaan. On hyvä, että joku saa tajuamaan hölmöt ajatukset, mutta tor(j)umalla sen saa tuntumaan tosi kipeältä.

Minä en ihan tiedä, missä menee raja, mikä on pientä ja hölmöä ja minkä voi ottaa tosissaan. Siksi toisinaan vähän pelkään sinua, ei, en sinua, vaan sitä hymähdystä. Varsinkin silloin, kun kaikkein eniten kaipaan hyväksyntää.

Kuten vaikka nyt.

Sillä minäpä kerron: ihan omin pikku kätösin minä otsani raavin. Siitä on puhuttu ja se loppui siihen. En tarvitse muistutusta siitä että se oli tyhmää, sillä siitä minä muistutan itse itseäni koko ajan. Nyt kaipaan viestejä siitä, että minä en ole tyhmä vaikka tekoni on. Haleja, rohkaisua, sillä ihon lisäksi on ruvella myös itsekunnioitus.

Ei kommentteja: