1.8.2013

Eräs kaunis päivä kaikki käy kuin tanssi päällä ruusujen

Mä oon jotenkin palannut kolmen vuoden taa enkä yhtään tiä miks. Huomaan yhtäkkiä vaan puhuvani paljon siitä syksystä kun aloitin yläkoulun ja saman vuoden keväästä myös. Huomaan kuuntelevani samoja biisejä kuin silloin, ihan vaan muistaakseni sen olon mikä mulla oli niitä kuunnellessa ja mä muistan sen liiankin hyvin. Muistan sen kun iltaisin itkin koneen ääressä ja nukkumaan mennessäni en saanut unta ennen kuin olin taas kerran viiltänyt, joko kokonaan uuden haavan tai avannut ruvet entisistä. Muistan kun mulla yötä päivää oli vanhan polvisukan varsi kädessä peittämässä niitä haavoja, paitsi silloin mulla ei sitä ollut kun ertsa ekan kerran kutsui mut tunnilta luokseen koska huomas etten oo okei. Silloin mä piilottelin lovikkalapasella niitä jälkiä kun luokanvalvoja tuli hakemaan. Fyke-opettaja kielsi mua kerran tunnilla piirtämästä käteen vaikka oikeasti raaputin lyijytäytekynän metallikärjellä ihoa rikki.


Osa niistä biiseistä on sellasia, jotka soi sinä syksynä paljon YleX:llä. Kuuntelin sitä aamuisin kun poljin kouluun ja muistan edelleen ne syysaamut kun maa oli jo huurteessa ja mä jaksoin lähteä ajoissa vaan sen vuoksi, että meidän koulupsykologi sai kyydin töihin mun matkan varrelta. En muista olinko silloin jo kuullut siitä, että se lähtee äitiyslomalle. En muista, tuliko talvi silloin aikaisin. Marraskuussa koulupsykologi lähti, mä en pyöräillyt enää silloin. Ensilumi oli siis kai jo satanut.
 


Osa on aika iloisiakin, just siks että ne nyt sattu tulemaan radiosta ja mä opin ne pikkuhiljaa ulkoa ja tykästyin. Tuntui tosi ironiselta kuunnella niitä kotona Spotifysta kyyneleet silmissä, kun mietti vaan sitä et kauanko vielä kestää ja myöhemmin sitä, mikä olis helpoin tapa kuolla. Fiiliksistä puskeekin se ironia päällimmäiseksi, kun kuuntelen vaika Eliza Doolittlen Pack Upia. Mä muistan, kenen kanssa keskustelin silloin messengerissä, sinne lähti monta surullista ja katkeraa ja jälkeenpäin ajateltuna pelottavaakin riviä. 


Osa biiseistä on ihan rehellisiä angstibiisejä, joita kuuntelin vaan jotta tuntuis mahdollisimman kurjalta, ehkä jotta saisin itkettyä. Aika harvoin mä kai lopulta sain itkettyä, koko ajan oli vaan kurkussa semmonen kuristava ahdistus, teki mieli painua kaksin kerroin ja sen kerran kun niin teki, se ei auttanutkaan mihinkään. Illalla saatoin kieriä lattialla, kun oli niin paha olo. Muistan mun ekan paniikkikohtauksenkin, silloin just kierin huonetta puolelta toiselle ja pelkäsin että kuolen. Tekstasin erityisopettajalle aika paljon siihen aikaan. Mulla oli punainen Samsung jonka käyttöliittymästä ja viestinkirjoitusominaisuuksista en tykännyt yhtään, mutta monta itkuista ja ahdistuksentäyteistä viestiä sillä lähti myöhäisiltoina matkaan. Se oli varmasti aika vittumaista niille, joille ne lähti.


En tiiä, kuinka terveellistä on muistella noita fiiliksiä, joten luulenpa, että koitan keskittää ajatukseni muuhun ja katsoa André Wickströmiä :)

Ei kommentteja: