5.6.2013

En pelkää enää vuorovettä enkä vieraita

Se on ohi se tuskainen rohkea kolme vuotta. Haikeutta, vähän, mutta ei se satu. Se on ohi mutta ei se satu. Se on oikeastaan aika kaunista, se, että minä selvisin. Sillä kerranhan suunnittelin hyppääväni päättäjäispäivänä rekan alle.

Masennus on värittänyt elämää paljon. Se näkyy vähän kaikessa mitä teen, mitä sanon: niin ylitsepursuavaa iloa ei voine tuntea kuin kuljettuaan pimeden läpi. Se että taivaalta tuleekin lumen sijasta vettä, se miltä kesäaamu tuoksuu. Kun ei hetkeen ole keskittynyt muuhun kuin siihen, että kurkkua kuristaa eikä mikään tunnu miltään.

Minä jaoin ruusuja. Seitsemäntoista kappaletta, Tarjalle ja Essille molemmille kolme. Oikeastaan vain, koska osa opettajista ei ollut paikalla, mutta se meni oikeastaan aika hyvin niin. Ovat nuo ruusunsa ansainneet ja moninkertaisesti kaikkea muutakin, ihanat ihmiset rakkaat. Sain lahjaksi ääniraudan söpössä pussukassa (luokkakaverin äidiltä), Bob Dylanin Forever youngin (eräältä ihanaiselta kieltenopettajalta), mietelausekiitoskirjan ja siunausta (käsityönopettajalta), jonka otin vastaan yllättävänkin arvokkaana lahjana ollakseni ateisti. Se hämmästytti itseänikin, mutta ei negatiivisesti.

Käytösnumeroni putosi seiskaan. Nauroin.

Lukiokirjeet tulevat ensi viikolla, jännitän kovasti. Ei se vakavaa ole, vaikka pääsisinkin, on minulla varasuunnitelma. Vaikka onhan se vakavaa. Kyllä minä sitten itken, kauan ja hartaasti, sillä en minä tahdo kuin yhteen paikkaan opiskelemaan. Sinne, missä on rakkaat ja musiikkia. Kyllä minä sinne pääsen, vaikka sitten vuoden myöhässä - pisteeni ovat kuitenkin ihan hyvät.

Sain oikein kunniakirjankin, Pro Musica Aboensi, aktiivisesta osallistumisesta koulun musiikkitoimintaan. Sen sai 50 musiikkiysiluokkalaisesta 11. Todistukseenkin pamahti valinnainen musiikki, 10.
Olen sen kieltämättä ansainnut.

Kun halasin Essiä ja sanoin, että oli kiva tutustua, hän valitti sen kuulostavan kovin lopulliselta. Taas lämmitti, niin absurdia kuin se onkin. Mutta mitä muuta voikaan odottaa niin lämpimältä naiselta?

Minä tahtoisin, niin kovasti että voi sanoa jo aikeeksi, tuoksua timjamilta. Kun vain keksisin miten.

2 kommenttia:

Marika kirjoitti...

Oon niin ilonen sun puolesta, sait vihdoin peruskoulun päätökseen! Tie oli pitkä ja melko kivinenkin, mutta sie selvisit siitä :) Saat olla ylpeä itestäs!

Mikään ei estä sua olemasta myöhemmin yhteydessä sulle tärkeisiin ihmisiin esimerkiksi sähköpostitse. Nykyään ei ole lainkaan epätavallista, että ysiluokan päättänyt nuori tapaa opettajiaan koulun ulkopuolella.

Yks kysymys, miten ysiluokan päättötokarissa voi olla käytösnumero? :o Mie luulin et sitä ei päättötokariin tule...

Raunio kirjoitti...

Kiitoksia! Oli kivinen tie vaan kasvattipahan kuntoa! Hih, kyllä mustakin tuntuu siltä, että koulun ovet jäi selän takana auki ts. oon tervetullut sinne koska vain ja mut kyllä muistetaan, vaikken enää siellä opiskelekaan.

Ja päättötokarissa ei ollu käytösnumeroa, vaan sen näki Wilmasta. Kirjauduin sinne jostain syystä kai eilen ja huomasin moisen.