17.11.2012

16.11.2012

Ei kukaan kysy, pärjäänkö, sillä totta kai minä pärjään. Jos en muuten, niin siksi että pitää pärjätä.

Ei kukaan tosissaan kysy, miten minä voin. Oletusarvoisesti voin ihan hyvin. Enköhän minä kerro, jos tilanne muuttuu.
                                                 Paitsi että minä luulen kaikkien jo kyllästyneen ainaiseen valittamiseeni, niin että tunnen syyllisyyttä kertoessani, etten voi niin hyvin kuin pitäisi. Niinpä valehtelen sujuvasti nukkuneeni pommiin, vaikka oikeasti olin liian paniikissa lähteäkseni.
Seuraavana aamuna nukun pommiin oikeasti niin, ettei minun tarvitse valehdella.

Kun kirjoitan, kiinnitän aivan liikaa huomiota nominaalimuotoihin ja siihen, jos lauseenomaisessa tekstinpätkässä ei ole predikaattia.
  Sitten en kykene enää olemaan täysin spontaani.

Eläessäni kiinnitän aivan liikaa huomiota äänensävyihini, ilmeisiini ja siihen, mahtaako tuo toinen, minua parempi ihminen ajatella minusta pahasti

Mutta siihen olen jo tottunut. En muista koskaan olleeni kovin spontaani, korkeintaan joskus alakoulussa viimeksi.
Siellä ne vihasivat minua.

Siksi minä lähden sosiaalisiin tilanteisiin olettaen (e-infinitiivi), että muiden silmissä minulla ei ole arvoa, että saadakseni arvon minun on oltava irvikissamaisen viisas, näppärä ja vikkelä. Niin ja ystävällinen ja rakastettava ja ennen kaikkea terve on oltava myös (minulle kuuluisi hirttotuomio edellisen lauseen vuoksi).
            Pikkuhiljaa alan pelätä sosiaalisia tilanteita, ellen tiedä ihmisten pitävän minusta.

Ei kommentteja: