17.11.2012

15.11.2012

Sillä minä tiesin tarkalleen, mitä tapahtui keskiviikkoisin kello kaksi.
                     Silloin minä kiirehdin aulaan vain kuullakseni yhden avoimen ja yhden suljetun oven takaa viulua, joka kuulosti lähes yhtä kamalalta kuin omani.
Sekin oli tyhjää parempi.

Minä tiesin tarkalleen myös, mitä tapahtui keskiviikkoisin kello kuusitoista viisitoista.
   Tiesin, että jos jäisin katselemaan sitä liian usein, saisin itseni vaikuttamaan oudolta. Toisinaan se riski oli pakko ottaa.

Ottamalla riskin saattoi saada hymyn, kehuja jostakin, olkapäänrapsutuksen, halauksen ja/tai lohtua.
Niin ja vähän ikävää ja tuskaa, väistämättä.

Harjoituksissa katselin hännen kasvojaan, solisluitaan.
Mietin, miltä tuntuisi kiertää pianon ja hänen taakseen, kietoa kädet hänen ympärilleen niskasta alkaen
   Miltä tuntuisi nojautua häneen, painaa pää hänen rintakehäänsä vasten ja kysyä:
"Essi voitko antaa minulle anteeksi"

Kyllä minä tiesin että hän antaisi minulle anteeksi sen, etten ollut syönyt ja nukkunutkin huonosti, vaikkei ihan ymmärtäisi, miksi minä sitä häneltä pyydän. Minä pyydän, koska hän on käskenyt syödä ja levätä ja koska en jaksa huolehtia itsestäni itseni takia, on ravinnon ja unen puute petos häntä vastaan
ja se on hyvä, sillä minä en kykenisi antamaan minulle anteeksi.

Kun me iltaviiden jälkeen lävelemme koulun pihan poikki, kerron viime viikon lamauttavasta itkukohtauksesta. Hän silittää lohduttavasti selkääni
                                                                                  ja kun me lopulta lähdemme eri suuntiin, hän ei käske piristyä eikä skarpata. Vain pärjäillä. Ja tietenkin auttaisi paljon, jos nukkuisin ja söisin kunnolla

Ei kommentteja: