1.9.2012

En aio sanoa, ettei tämä maailma, tämä elämä ole tarkoitettu elettäväksi

Uskon, että mua suojellaan.
Oikeastaan uskon ihan konkreettiseen suojelusenkeliin, siihen joka seisoi mun vierellä kun sikainfluenssassapäissäni hourailin sohvalla. Tiedän miltä se näyttää, olen nähnyt. Mut se suojelusenkelin käsite ei vaan ehkä ole niin yksinkertainen.

Mä en nimittäin usko, että se suojelee mua ihan kaikelta. En usko että kukaan tekee isoja asioita mun puolesta. Mun on myös itse pidettävä itsestäni huoli, käytettävä kypärää ja niin edelleen. Mutta uskon, että silloin kun pyöräilen syyssateisena myöhäisiltana kotiin, se pitää huolen ettei känniset tee mulle pahaa. Ja ajatus siitä, että joku valvoo, pitää rauhallisena ja rauhallisena pysyminen on selviämisessä tärkeää. Se, ettei mene paniikkiin, koska paniikissa ei näe selvästi.


Uskon että mulla on paikka maailmassa. Kolme vuotta sitten olin tilanteessa, jossa oli kaksi tietä ulos. Jostain syystä valitsin avun hakemisen ja ehdin katuakin sitä monesti, mutta nyt tuntuu että sillä oli tarkoitus enkä tehnyt sitä turhaan. Mulla on tulevaisuus, mulla on elämä ja toivoa. Ja ihmisiä, ihmisiä kaikkialla.
Perseestähän se on kun on huono olo, mutta ei mua silti ärsytä tai harmita se että on ollut vähän hankalaa. Kaikilla on joskus. Ja silläkin tuntuu olevan tarkoituksensa. Musta nimittäin tuntuu, että mun paikka maailmassa on ihmisten keskellä, jossain missä voin auttaa muita elämään ja löytämään sen oman elämänsä. Jos en ois ikinä kohdannut yhtään vastoinkäymistä, en varmaankaan osaisi tukea. En mä tietenkään tule koskaan näkemään toisten pään sisään että mitä ne tahtoo, mutta voin toimia niin kuin tahtoisin että mua tuetaan tai kysyä mitä ne tahtoo. Tosi harva on kysynyt sitä multa, en sano että ei kukaan, mutta tosi harva. Enkä oo itsekään aina saanut suutani auki. Mä kuitenkin tiedän, että monien mielestä mulle on helppo puhua.

Oon ongelmineni tuottanut monille huolta. Mutta tavallaan samalla olen lähentynyt monien kanssa ja rakastan sitä myötäiloa, kun kerron että olenkin onnellinen. Olen oppinut paljon. Olen oppinut, keneen voi luottaa jos tulee hätä. Olen oppinut, etten olekaan kauttaaltani huono. Olen oppinut, että käytännössä vieraallekin ihmiselle voi olla ystävä. Olen oppinut, ettei tarvitse tietää mikä toisella on helpottaakseen sen toisen oloa.

Myös se musta tuntuu ihan selkeältä ettei yksikään mun ihastumisista ole ottanut tuulta alleen. Suurimmalla osalla on ollut ongelmia mielenterveyden kanssa ja suhde olisi satuttanut molempia. Jos toinen olisikin kuollut tai mennyt pahempaan suuntaan. Eikä välttämättä olis ollut hirveen paranemismyönteinen ilmapiiri. Koko ajan huoli toisesta ja omasta jaksamisesta, olis tuntenut koko ajan syyllisyyttä siitä ettei ehkä jaksa tukea sitä toista. Mutta toisaalta ihastumiseenkin on ollut syynsä. Oon kokenut tarvetta pitää niistä ihmisistä huolta ja "velvoittanut" itseni huolehtimaan ihastumalla.

Mä nautin siitä, että voin tehdä ihmiset iloiseksi. Joskus mietin, että onko väärin sanoa kohteliaisuuksia ja halailla vain, koska siitä tulee itselle hyvä mieli. Mutta miten voisi olla väärin tuottaa muille hyvää mieltä. Musta tuntuu että oon ihan asian ytimessä ja juuri näin mun kuuluu elää. Enempään en vielä voi vaikuttaa, mutta tämä on hyvä alku. Siitä täytyy pitää kiinni.

2 kommenttia:

Veera kirjoitti...

Tosi kumma ettei sul oo enempää lukijoita, ansaitsisit ne :O tuntu ku olisin lukenu omia ajatuksii, kiitos kun piristit mun päivää c:

Raunio kirjoitti...

Ojdå, kiva kuulla, kiitos! :) Ehkä ihan hyvä, ettei tää oo hirveen suosittu blogi koska oon vähän epävarma siitä mitä tahdon jakaa muille - toisaalta en halua laittaa tätä suljetuksikaan. Mut mä en oo varma esimerkiks siitä, miten vaikka Essi suhtautuisi jos se nyt sattuisi tän löytämään. Luultavasti kyllä ihan hyvin.