6.4.2012

I'll always respect you and life goes on

...I’ll never forget you, I’ll never forget you
~Lena Katina - Never forget

1,5 kuukautta on muuten aika vitun lyhyt aika. Tai no riippuu siitä miten määrittelee ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Mihin sen suhteuttaa. Mutta tämä puolitoista kuukautta tulee olemaan aivan liian lyhyt aika. Kuusi viikkoa. Herrajumala. Siinä ajassa mä saan ehkä tietää toteutuuko mun about pahin pelkoni. Tai sitten en. Luultavasti kuulen sen vasta syksyllä. Silloin on jo myöhäistä valittaa.

Se pelkohan on jo pitkään ollut että Essi lähtee. Oikeastaan siitä saakka kun se tuli, koska sen piti alun perinkin olla vain sijainen, väliaikainen, katoava. Sitten alkoikin näyttää siltä että hei se taitaakin jäädä, että se on täällä vielä kun mä olen lukiossa, että mun ei enää tarvitse herätä painajaisista joissa se lähtee pois ja miettiä että mitä jos oikeasti.
Kun mä keskiviikkona kysyin että onhan se täällä vielä syksyllä (niin kuin mä kysyin viime keväänäkin), se vastasikin ettei se tiedä.

Koska mun elämässä mikään ei ikinä voi mennä niin kuin haluaisin, tuo vastaus on mulle automaattisesti "ei" ja aina kun joku sanoo että on lähdössä, se tarkoittaa mulle sitä että me ei nähdä enää ikinä. Siis että mäkään en näkisi Essiä enää ens viikolla, enkä sitä seuraavalla, enkä sitä seuraavalla, enkä....

Kumma kyllä meidän sanataideohjaaja on poikkeus. Se muuttaa elokuussa Ouluun mutta mä en osaa ikävöidä sitä vielä. Ehkä siksi että tiedän, että siihen saa yhteyden vielä myöhemminkin.



Itkettää.

Ei kommentteja: