19.4.2012

And it's gonna be so different when I'm on the stage tonight

JUMALAUTA IHMISET

Mä sain sen soolon! Mä. Sain. Sen. Soolon. Siihen biisiin. Missä Essillä on viulusoolo. Mikä on ihana ja positiivinen ja kaunis biisi. Ja ihminen.

Elämä menee muutenkin ihan liian putkeen. Tai siis no, tällä viikolla se on on ollut fifty-fifty - joka toinen päivä ihan slkahfökjadhf ja joka toinen vähän paskempaa, mutta loppujen lopuksi olen kuitenkin hymyillyt joka päivä päästessäni kotiin.

Maanantai oli ihana päivä Heliumpalloineen kaikkineen, tiistai meni itkemiseksi. Syynä ei ollut se että sain äidinkielenkokeesta 9½, mutta se taisi laukaista tilanteen. Itkin ruotsintunnin, itkin sitä seuranneen välitunnin, en itkenyt kun Essi tuli ulos päätalon ovesta, juoksin syliin mutta en itkenyt vaikka halusin. Seuraavan tunnin juttelin lukion äidinkielenopettajan kanssa, se helpotti oloa ja selvitti ajatuksia ja lisäsi luottamusta. Ja rakkautta. Viulutunti meni enemmän putkeen kuin pariin viikkoon ja VPK:ssakin oli ihan kivaa.

Eilen oli yhteisharkat koko yläkoulun kesken ja kuulin vihdoin, VIHDOIN että tosiaan olen soolossa. Se hetki oli niin kaunis, kaikki vähän päälle sata ihmistä, viuluja, kitaroita, kongarummut. Kauniita viulistinkäsiä, väriseviä ranteita, Essin armoton viulusoolo viimeisen kertosäkeen aikana. Minä rakastan tätä kaikkea.

Sitten se pirulainen karkasi Saksaan. Se on hassua, Essi on aina muualla kun sille olisi asiaa. Mutta "se mikä on tärkeää on tärkeää myös myöhemmin", kuten SMG:n Elenassa lauletaan. Mä voin kertoa ne asiat kyllä myöhemminkin, sellaista aikaa vielä tulee varmasti, tai jos en muista kertoa, ei se ollut sen arvoista. Ei oo mitään järkeä katkeroitua kun en saanutkaan kerrottua, kun kuitenkin niitä asioita tulee aina lisää mistä tahtoo kertoa.

Siiseli muisti että mulla on ens viikolla syntymäpäivä. Me juhlitaan krattilaisten kanssa. Ja myöhemmin myös koulukavereiden <3

Nyt kun mä kuuntelen t.A.T.ua hyvälaatusilla kuulokkeilla (ei sillä etteikö edellisetki ois) ja joraan ja olen onnellinen, mun on pakko sanoa että oon aika saatanan tyytyväinen siihen etten tappanut itteäni syksyllä 2009. En vaan silloin nähnyt mitä kaikkea hyvää elossapysymisestä seuraa.
Ei sillä, ehkä masennuskin on osaltaan ollut ihan hyvä juttu. Siis eihän se mukavaa ole, mutta en mä ehkä olisi näin läheinen ihmisten kanssa jos ne ei ois joutunut olemaan musta vähän huolissaan, jos niille ei olisi saanut puhua.

Mä rakastan tätä elämää, rakastan mun ihmisiä, rakastan niitä pikkujuttuja joita monet ei huomaa. Ja ehkä jo hiukan myös itseäni.

Ei kommentteja: