15.3.2012

Tell me once my heart goes right

"Ja sit mä vaan haluaisin kertoa Essille kuinka paljon mä rakastan sitä kun se tulee lähelle ja saattaa napata mut käytävässä ranteesta mukaan mennessään luokkaan
Ja että se on toinen niistä kahdesta ihmisestä joiden takia mä tunnen olevan eniten syytä jaksaa kaiken tän läpi
Ja että mä haluaisin että se vois joskus vielä nähdä sen kun mä saan jotain aikaan ja olla ylpeä"



Tuollaisia rivejä lähti äskettäin Siiselille messengerissä. Pakko myöntää että mie itkin niitä kirjoittaessani, vaikka harvemmin itken ilman että joku muu sanoo jotain. Kaikki tuntuu vain niin hemmetin vaikealta eikä tästä vaan ole ulospääsyä. Pitää vain koittaa kestää ja toivoa että joskus vielä tulee sellanen aika jolloin tajuan että hei, tänään ei vitutakaan ihan kaikki.

Mulla on pitkästä aikaa enemmän tai vähemmän musiikillisia tavoitteita. Yritän saada edelleen sooloa Maailma on sun-biisiin, lisäksi Herttakuningattaren roolia ensi vuoden musikaaliin sekä viulukappaleen sellaiseen kondikseen etten mene paniikkiin kun se pitäisi esittää 21.4. Saa nähdä miten käy, tiistaista asti soittoni on ollut luokkaa paska koska tunnin jälkeen monet tekniset asiat stressaa, vaikkei nuotissa olisi mitään ihmeellistä. Soittamallahan siitä (toivottavasti) selviää.

Vanhempien ero ei suinkaan ole pienin mua stressaava asia. Mua mietityttää mm. se että miten meidän rahat riittää eron jälkeen (ja siinä sivussa poden huonoa omaatuntoa siitä että asun vanhempieni elätettävänä - how freak is that!?) ja oikeastaan mua häiritsee se että siitä puhutaan meillä niin avoimesti. Mä vaan haluaisin että tää pahin vaihe olis jo ohi. Tai no siis, en mä nyt tietenkään tiedä onko pahin mutta luulis ja muistelis ainakin, vaikkei mikään kyllä koskaan menekään samalla lailla kahta kertaa.

Vaikka se tuntuukin jotenkin dorkalta, mulle on oikeastaan ihan sama kuka tän lukee. Saatan katua myöhemmin mutta se on sitten

Ei kommentteja: