22.6.2011

Tai sitten keitän muina naisina kahvia ja unohdan

Tämä on väsynyt aamu. Paleltaa ja haluaisin painua peiton alle ja nukkua koko päivän. Kahvi oli loppu.

Mutta kun menen Tyttöjen Talon (ylläri) kanssa keilaamaan, en minä ehdi nukkua. Siellä on harmaata, en pidä siitä. Ehkä huonekin on vähän normaalia vilpoisempi. Pitääköhän laittaa lapaset käteen ja villasukat jalkaan...?

Yhden ihmisen loma alkaa huomenna. Taas yksi menetys. Ei näin.
Olen yrittänyt löytää sellaisia jotka pysyvät, mutta onko minulla yhtään sellaista? Tyttöjen talolla, kyllä, mutta pelkään ettei se saa enää rahoitusta jatkaa, minulla ei olisi enää paikkaa johon mennä. Koulun kesto on myös rajallinen, eikä minulla ole pokkaa häiritä niitä ihmisiä enää lähdettyäni, vaikka ertsa sanoi että kyllä minusta pidetään huolta vielä sen päättymisen jälkeenkin. En minä halua, välillä pitää kasvaa.
Loppujen lopuksi minulla on vain itseni, ihminen jonka kanssa tulen toimeen vain jotenkuten. Olen jatkuvassa ristiriidassa itseni kanssa, teen kaikkea typerää jota kadun myöhemmin vaikken tekisi sitä tahallani ja hermostun itselleeni sisäisesti jos hetkenkään olen ylpeä itsestäni: hyi mitä itsekeskeisyyttä! Ei se kuulemma aina ole niin paha asia, mutta ei se muuta vääräksi sitä tosiasiaa, että itsekyys on silti pahin piirre mitä ikinä voin itsessäni tunnistaa ja se aiheuttaa pitkäkestoisen morkkiksen ja syvää itsetutkiskelua.

Taidan lähteä keittämään kahvia, josko edes jostain tulisi jotakin.

Ei kommentteja: