23.6.2011

Täällä kukaan ei kosketa, ota minut syliin sitten kun tulet hakemaan.

Mulla on kamala, levoton ja uhattu olo. Kyllä, olen yksin kotona, turvassa. Turvassa kaikilta muilta paitsi itseltäni. Ja loppujen lopuksi omat ajatukset ne eniten vahingoittaa.

Mun kirjoittaminen takkuaa tänään todella pahasti mutta pakko mun on yrittää purkaa tätä edes vähän. Mulla on tuttu ahdistukseen liittyvä pala kurkussa, mutta se on jotenkin erilainen kuin yleensä. Sitä ei saa painettua sormilla solisluun yläpuolelta, se ei ole kova vaan pehmeä eikä siirry.
Koneeltani soi PMMP jotta asunto ei olisi niin hiljainen ja tyhjä. Silmäkulmassani on jotain kosteaa, mutta ei minua itketä. Minä pelkään, minua ahdistaa, olen lähes pakokauhuinen mutten kykene liikkumaan mihinkään. Tekis mieli tekstata siskolle että saanko mennä sinne mutta varoitusaika on vähän lyhyt. Mutta kun nyt ois hätä, kyllä se ymmärtäis. Mutta ei se silti ole sun biologinen sisko, se on loppujen lopuksi vain kaveri josta sä tiedät liian vähän. Ei sillä ole velvollisuutta, sillä on omakin elämä.
Mulla ei ole paikkaa mihin mennä. Periaatteessa joo ois, vaikka mitä paikkoja, mutta yhdestäkään ei löydy ihmistä jonka syliin/viereen käpertyä ja vaikka ihan nukahtaakin, ei, ei mulla ole sellaista ihmistä. Ainuttakaan. Se on surullista, mutta en minä voi sille mitään. Sen kanssa pitää elää.

Ei kommentteja: