4.6.2011

Päivät oli kauniita, niin kuin ohutta paperia

Se halasi mua.

Valvoin koko yön, laittauduin nätiksi. Jännitin ihan liikaa, tunsin kuinka alushame valui. Harhailin konserttitalon lavan ja penkkien väliä, jännitin jännitin jännitin. Olin sisältä kauhuissani ja yritin peittää sen.
Ei olisi pitänyt kirjoittaa sitä kirjettä
se suuttuu kumminkin

Salissa en uskaltanut katsoa sitä silmiin, vaikka tiesin että se näki minut. Se ei tullut luo. Yritin olla näyttämättä pettymystä.

Sitten, yhtäkkiä, se lähti kävelemään kohti. Ajattelin että nyt se tulee kertomaan miten opettajille ei ole sopivaa kirjoittaa sellaisia kirjeitä, minkäänlaisia. Ajattelin että se varmaan istuu viereen.
Ja sitten tajusin että jonkin lämmin ja ihana alkoi halata minua. Pomppasin seisomaan mutta sen olkapäät tulivat vastaan, tartuin kiinni ja laskeuduin vahingossa vähän alaspäin. Ei täydellinen onnistuminen, mutta halaus silti. Menin onnesta sekaisin.
Suustani pääsi pieni "kiitos."

"Se oli tosi sympaattinen se kirje."
"Mä mietin koko viikon että oisko sittenkään pitänyt kirjottaa sitä."
"Höppänä." *naurahdus*

Sitten se lähti pois ja minä jäin pidättelemään itkua.
Ei jumalauta, se todella halasi.
Apulaisrehtorin puhe ja muu menivät ohi lähes kokonaan, myös siksi, etten jaksanut kuunnella sitä uskonnollista skeidaa. Mutta kuitenkaan, kuitenkaan en voinut olla komppaamatta kun apulaisrehtori sanoi:

"Niin pysyvät nämä kolme:
usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."

Minä rakastan niitä kaikkia. Ne ovat uskomattoman tärkeitä ihmisiä. Meinasin itkeä tänään ja ihmettelen, miten ikinä kestän kun tilanne on kahden vuoden päästä taas edessä. Silloin minä en enää palaa takaisin.

Afrikkalaislauluja laulaessa ja tanssiessa katsoin kerran vahingossa sitä silmiin. Käänsin katseeni pois etten vain olisi pillahtanut itkuun. Se on niin kaunis, lämmin ja iloinen.

Poistuimme salista, menimme ala-aulaan odottamaan luokanvalvojaa. Sekin oli kaunis, kuten tavallista. Metelissä en meinannut kuulla nimiä ja olisin halunnut olla aakkosissa enemmän alkupäässä. Kohta se kuitenkin lausui minun nimeni, antoi todistuksen ja halasi, tahdon uskoa, että vähän tiukemmin kuin muita. Menin etsimään kasiluokkalaisia, koska olin luvannut halata ihmistä, jota en ollut nähnyt aikoihin. Se oli terveemmän näköinen, kaunis. Sanoi että olen söpö ja niin minä olinkin, tänään.
Juoksin ramppia alas kaverin luo. "Nyt on kaikki halattu, mennään pois!" Vieressä seisova kässänopettaja sanoi: "Et sä oo vielä mua halannu!" Halasin, ja se kehui mekkoa. Kiitin. Lähdimme pois.

Kadunkulmassa sain vielä ertsan kiinni. Halasin sitäkin ja se sanoi että olisi antanut elämänkatsomustiedosta ysin tai kympin, jos olisin vastannut kokeeseen. Kiitin silti.

Kävelimme torille ja ostimme kilon mansikoita, söimme ne jokirannassa ja menimme kirjastoon odottamaan kyytiä. Laskin keskiarvoni, 7,2. Petyin.
Vihdoin pääsin kotiin, nukahdin sohvalle ja nukuin jokusen tunnin. Heräsin, avasin netin. Söin. Äiti laski keskiarvoni uudelleen ja se oli sittenkin 7,6. Parempi.

Minulla on rajattomasti aikaa enkä tiedä mihin sen käyttäisin. Hämmentävää.

(Niin muuten, siskokin pääsi tänään takaisin Turkuun. Vihdoinkin!)





Ei kommentteja: