16.6.2011

Miksi kaiho kaukaista kohtaan sirkkelin lailla sielussa soi?

Mä toivon että mulla olisi joku. Joku sellainen joka pitäisi kiinni ja halaisi ja olisi se olkapää jota vasten voisi itkeä ja jonka ei välttämättä tarvitsisi kuin olla läsnä. Mutta en mä tule koskaan saamaan ketään sellaista, koska olen mätä. Läpimätä. En tee mitään oikein.

Kissat eivät puhu. Ne eivät syytä eivätkä juorua, toivon että mullakin olis yksi. Voisin kaapata sen syliin, olkapäälle ja halata sen pehmoista turkkia ja se nuolisi sormia ja kehräisi. Mä voisin vihdoin itkeä ja kuivata silmät vaivihkaa sen karvoihin. Se olisi tyytyväinen kun saisi ruokaa, unta ja huomiota. Ei mun tarvitsisi nuolla sen persettä miellyttääkseni tai pelätä että se hylkää mut. Se pysyisi. Mutta mitä sitten kun mirristä jättäisi aika?

Jos siinä tilanteessa oltaisiin, ei se ykskään (viitattu 4.6.) mua hylkäisi. Mutta sekään ei ole ikuinen, se lähtee joskus. Pian. Sitten mä romahdan Palatsin nurkkaan ja yritän raapia käteni auki tai vastaavaa - kuten silloin kun yks toinen lähti. Mä pyydän siltä syksyllä että varoittaa ajoissa sitten kun sen aika on. Mä tahdon surra etukäteen ja kaikessa rauhassa. Se helpotti mein koulupsykologinkin kanssa, se että pahinta oli se odotus. Se lähtö oli etukäteen niin kamalan iso mörkö mutta sitten se oli ohi. Jos koulupsykologi ei olisi lähtenyt, mä en välttämättä kokisi mein luokanvalvojaa niin tärkeäksi, tosin se on huonokin juttu. Mutta mun pitää oppia luopumaan.

Kissojen kanssa touhuaminen olisi mitä parhainta terapiaa. Siksi mä toivon että saan aikaiseksi hakeutua sinne kissalaan vapaaehtoiseksi, siellä saisi rapsutella turkkia sydämensä kyllyydestä ja olla sillä tavalla hyödyksi. Ja sitä paitsi ihan jo senkin perusteella millaisen vaikutelman sain Heidistä (Leyser, eläinsuojeluvalvoja, haastateltiin sitä yhen porukan kanssa), haluan sinne kahta kauheammin! Ehkä oli ihan hyväkin tavata se ekaa kertaa "omalla maalla", niin että en ollut sen reviirillä ja mulla oli ympärillä tuttuja ihmisiä. Joku yhellä foorumilla sanoi että on paljon jos voi käydä vapaaehtoisena edes kerran viikossa - mikä olisi mulle liian vähän, mä muuttaisin sinne kissojen keskelle asumaan jos vain voisin.

Haluisin jutella siskon kanssa. Mulla on sitä ikävä ja musta tuntuu että mä vaivaan sitä tai jotain, kun tekstailen sille, mutta toisaalta musta tuntuu että jos en tee sitä niin sit se luulee että mun mielestä se ei ole niin tärkeä että kannattais pitää yhteyttä. Välillä on aika perseestä olla näin onneton ihmissuhteissa. Tuntuu että mulla ei ois mitään oikeutta pitää sitä aina hetkittäin vähän kusipäänä, koska jos se on kusipää niin mikä itse olen? TOISAALTA kukaan ei ole täydellinen ja kai mäkin saan välillä vähän ärsyyntyä, kun en nyt kuitenkaan ole pitkävihainen ja annan helposti anteeksi. Vähän liiankin helposti joskus. Aina puhutaan parhaasta huonosta puolesta, helposti anteeksi antaminen on mun huonoin hyvä puoleni.

Kertookohan se mun elämästä jotain, että mulla on keinotekoinen sisarussuhde ja musiikinopettaja epäjumalana? Että mä yritän väkisin luoda hyvää kaiken tyhjyyden täytteeksi? Hyvää se voi ollakin, mutta ei aitoa. Mä tiedän sen itsekin. Loppujen lopuksi, mikäpä mun elämässä edes olisi aitoa? Mikä maailmassa on enää aitoa? En osaa sanoa. Elän kaiken niin voimakkaasti, nykyhetken, muistot, jopa muiden tunteet. Silloin on vaikea erottaa mikä siitä kaikesta on omaa ja mikä ei. Ihan kuin seuraisi elokuvaa, mutta aistien paikalla olisikin tunteet. Olen ehkä liian paljon niiden vietävissä. Aivokuolleena voisi olla kivaa mutta ehkä ei sittenkään.

Ehkä mä joskus opin.

Ei kommentteja: