28.6.2011

Kuulin kolibrin ja itkin vuoksesi

Tulipa mieleen selvittää vähän aikaisemmissa teksteissä viittaamaani henkilöön, jotta tekstit eivät olisi NIIN epämääräisiä.

Ko. henkilö on siis, kyllä, opettaja kuten tästä tekstistä kävi ilmi. Musiikinopettaja, Essi, viimeisimmän tiedon mukaan ei vakituinen, vaikka saisi kyllä olla. Yks hemmetin enkeli.

Ekan kerran se ilmestyi tunnille kun meillä oli afrikkalaisia vierailulla - kukaan ei tuntenut sitä ja sen vuoksi kaiki luulivat sitä afrikkavieraaksi. Totuus taisi paljastua seuraavalla tunnilla, kun harjoittelimme itsenäisyyspäivän ohjelmistoa. Löysin joulukonserttinuoteistani maininnan "Kreikkalaisella tavalla kalevalahippi" - mielestäni naisen kasvonpiirteet ja vaaleat, kiharat hiukset olivat jotenkin todella kreikkalaiset, mutta ihminen oli kuitenkin käytökseltään todella suomalaisen oloinen. (Myöhemmin kävi ilmi että se on tekemisissä myös kansanmusiikin kanssa - ainakin se osa kuvauksesta osui siis nappiin sillä tavalla kuin tarkoitin!) Syksyllä hipahtava pukeutumistyyli tarkoitti mitä tahansa tarpeeksi värikästä, siitä siis kuvauksen lopussa mainittu hippi.

En muista, oliko ennen joulukonserttiharjoituksia mitään häslinkiä (muistan ainakin väittäneeni että se vihaa minua ja se käski lopettaa moiset puheet alkuunsa), mutta ensimmäisissä isoissa harkoissa sain paniikkikohtauksen, jo ennen sitä oli tuntunut etten halua esiintyä, en missään nimessä! Luokkalaisen isosisko sen ensin huomasi, tuli viereen kysymään mikä on ja haki sitten opettajan siihen viereen. Sille avauduin siitä miten en halua esiintyä, mutta pelkään että minut potkitaan pois musiikkiluokalta jos kieltäydyn. Se lupasi minulle ettei minun tarvitse esiintyä, jos en halua ja saattoi sitten ertsalle. Ertsa heitti minut kotiin.

Itsenäisyyspäivän konsertti meni minun osaltani katsomossa istuen, samoin Lucia-kulkue, mutta joulukonserttiharjoituksiin osallistuin. Viimeisissä isoissa harjoituksissa minun olisi pitänyt palauttaa joku lappu, kai esiintymiseen liittyen, Tuen sihteeri tiukkasi miksi en ollut palauttanut sitä
"Näillä näkymin mä en edes tule konserttiin"
"Miksi et?"
"Koska mä saan siitä paniikkikohtauksia"
Sihteeri meni hetkeksi hiljaiseksi ja totesi sitten että hyvä syy jos ei muuta. Pyysi että jos kuitenkin tulisin.

Seuraavana päivänä minä menin kirkolle sovittuun aikaan. Ei minua tainnut edes ahdistaa, lepatin vain kuorokaavussani ympäri Tuomiokirkkoa, kunnes löysin paikan jossa saatoin olla yksin. Olin ylpeä itsestäni, koska uskalsin mennä vaikka ei edes olisi ollut pakko. Konsertin lauloin täydellä tunteella niin kuin vain elävät voi ja lopputunnelmat olivat varsin positiiviset. Minä tein sen!

Essi ei vielä jouluna ollut kuitenkaan niin äärimmäisen tärkeä, koska en vielä tuntenut sitä niin hyvin - olihan hän ollut sijaisena vasta parisen kuukautta. Annoin joululahjat lähimmille kavereille, kasiluokan ihastukselleni ja luokanvalvojalle. Toista musiikinsijaista ei näkynyt, muistan kuinka kysyin sitä vakituiselta musiikinopettajalta hänen ja kolibrin kävellessä ylös portaita. Päättäjäispäivä oli ryntäilyä sinne tänne, ET-oppilaana olin juoksemassa glögiä seiskojen kerrokseen. Muistan itkeneeni kun odotin koulun pihassa kyytiä - en olisi halunnut vielä joululomaa.

Vuoden alusta en taida muistaa kuin sen että ensimmäisellä kuviksentunnilla panikoin koska olisi pitänyt piirtää torso - alaston naiskeho on niin pyhä että pelkäsin failaavani sen. Se taitaa olla ainoa kuvistyö johon en ole pystynyt. Muistan että oli pirun liukasta ja kylmää ja teknisen työn tunnit ahdistivat, ensin terävien esineiden takia, sitten jäätyäni jälkeen ja kesken kevään vaihdoinkin käsitöihin. Ensimmäiselle käsityötunnille mennessäni minulla oli työn alla virkattu laukku, sain sen samana päivänä valmiiksi. Virkaten olin kuluttanut suurimman osan teknisen työn tunneistakin, ertsan luokassa. Ironista?

Kevät meni kiukutellen. Ahdisti, vitutti, kaikki oli huonosti eikä kukaan ymmärtänyt, ihmiset lähtivät ympäriltä ja opontunnit saivat tuntemaan ettei minusta ollut mihinkään. Essin ainainen pirteys ärsytti ihan liikaa. Eräänä päivänä se totesi olevansa väsynyt, tunnin jälkeen menin möläyttämään sille että ole väsynyt useammin, koska silloin kun tarpeeksi vituttaa, ei se pirteys oikeasti ole mikään maailman paras asia. Onneksi se ymmärsi eikä suuttunut. Yhden tunnin jälkeen aloin pakkaamisen lomassa laulaa Ultra Bran "Lähettäkää minulle kirjoja" kovaan ääneen ja se kehui ääntäni, olisin kiittänyt mutta periaatteesta en voinut lopettaa laulamista. Muistinkohan edes hymyillä?

Oikeastaan se oli ärsyttävä ihan jopa kevätkonserttiin saakka, eikä asiaa helpottanut se, että afrikkalaiset laulutkin tursuivat korvista ja muualtakin. Kevätkonsertissa sain heti kenraaliharjoituksissa päälle Sen Fiiliksen, tässä tämä nyt on ja tämän vuoksi ollaan kärsitty koko kevät. Minulla ei ollut vaikeuksia noudattaa vakiopettajan ohjeistusta "pitäkää hauskaa" ja jostain syystä Essikin oli maailman kaunein ja täydellinen olento ollessaan selvästi iloinen. Kävin tauolla ostamassa jotain Danonen juotavaa jogurttia ja Gefilus-mehua, hiilarit saivat mahani sekaisin. Kovasti paljon hävetti. Ennen konserttia otin torkut ja heräsin kun salissa oli jo paljon väkeä ja kaveri tyrkkäsi hereille.
Tanssiessa ja laulaessa tuli väsy ja hiki, mutta tunnelma oli katossa. Yleisö oli lähempänä kuin mihin olin tottunut, koska konsertti pidettiin alakoulun salissa, mutta se ei menoa haitannut, päinvastoin! Muiden laulaessa katselin hyväntuulisena ja ehkä vähän kateellisena kun konsertissa djembehemmo yritti opettaa Essille jotain jännää sorminäppäryysjuttua - Essin ilme silloin oli jotain mikä sai minut uskomaan että maailmassa on olemassa ystävyyssuhteita, vaikka niitä ei minulle ylenpalttisesti olekaan suotu.

Konserttien väliajalla juttelin sen kanssa, jotain siitä että väsyttää ja se kertoi että sen oli pitänyt käydä itkemässä väsymyksen takia. Se oli siis ihminen ja osasi tehdä muutakin kuin olla ylenpalttisen iloinen kuin olisi vetänyt jotain hassua mönjää. Toisessa konsertissa se istui suht takana miehensä kainalossa silloin kun ei johtanut kuoroa. Siitä hetkestä olen kertonut ensimmäisen havaintoni siitä miten tunnen muidenkin tunteet - tunsin olevani rakastunut mutta se rakkaus ei ollut omaa. Ahdistikin, "miksi minulla ei ole ketään tuollaista". Rättiväsyneinä esiintyjät siivosivat salia ja lähtivät kotiin, kotimatkalla taisin itkeä.

Viimeinen kerta kun otin Essin kanssa yhteen taisi olla, kun hän ilmoitti että avustaisimme Virsivisassa - "minähän en virsiä laula!" Se taisi myös olla suurin "tappelu", säälittävä tosin sekin. Kuitenkin kun lauloimme ensimmäistä kertaa Essin sovittamia virsiä, innostuin. Itse tilaisuudessa minua ahdisti ennen kuin piti nousta korokkeille ja ravasin ympäri mattoa Satu Sopasen virittäessä kannelta vieressä. (En tajunnut että se oli se, olisin pyytänyt nimmaria, olen fanittanut sitä melkein 14 vuotta!!!) Korokkeilla jouduin taistelemaan itseni kanssa etten olisi hypännyt alas korokkeelta ja halannut Essiä, niin lämmin se oli silloin. Lauloimme oman osuutemme ja menimme kuuntelemaan tilaisuuden loppuun, yrityksemme pidätellä naurua olivat heikkoja esitysten ollessa epävireisiä. Lyriikatkin muuntuivat pienten suussa muotoon "Hän, Isä, rakkahasti ain vaanii luotujaan..." Emme kuitenkaan tainneet kerätä pahoja katseita sen enempää. Lähdimme etuajasta syömään meille tilatut kerrosateriat ja jäätelöt Hesellä, olin jotenkin todella ylpeä siitä että kolibri sattui tilaamaan saman juoman ja saman kastikkeen jäätelöönsä kuin minä :D Essi sanoi heipat, ilmoitti että päättäjäisissä nähdään ja kiiruhti junaan. Lähes itkin ja heitin hampurilaisen sämpylät roskiin, ahdistuksissani pakotin itseni syömään vielä pehmiksen enkä siitäkään vohvelia. Sitten poljin kotiin ja kirjoitin sille kirjeen, joka sisälsi mm. anteeksipyyntöjä kaikesta mahdollisesta ja pyynnön saada halata sitä. Annoin sen seuraavana päivänä äitiyslomalta palanneelle vakituiselle musiikinopettajalle ja pyysin laittamaan Essin lokeroon. Loppu on kerrottu jo aikaisemmassa tekstissä.

Tämän tekstin perusteella minulla ei pitäisi olla mitään vaikeuksia kirjoittaa sitä äikäntunnilla määrättyä elämäkertaa, mutta jotenkin en vain onnistunut? Toki jos vajaan vuodenkin tapahtumat vaativat toisinaan ankaraa muistelemista, voi se 14 vuotta olla vielä hankalampi. Mutta silti?

Lisäys 7.3.2012: Kyllästyin kolibri-lempinimen käyttöön, se oli tökerö ja sitä paitsi haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tuskin tätä blogia kukaan kuitenkaan lukee ja sitä paitsi Essi on Essi vaikka voissa paistaisi.

Ei kommentteja: