5.6.2011

Kosketusta vailla vapiseva Raunis

Ehti tulla myöhäisilta ennen kuin itkin.


Mutta itkin sitten kunnolla.
Minä itkin muistoa halauksesta, sitä miten se vain käveli ja halasi, ei edes moikannut tai muuta muodollista. Se oli jotenkin niin spontaania, ihan kuin olisimme olleet "samanarvoisia", ei tarvinnut katsoa sitä (henkisesti) ylöspäin. Se lämpö, kosketus. Laajan pinta-alan kosketus.
Minä itkin rajatonta vapautta, en minä tiedä mihin sen käytän, en halua tuhlata sitä mutta toisaalta ei ole tekemistä eikä seuraa. En halua nukkua, koska jo sekin olisi tuhlausta.
Minä itkin yksinäisyyttä ja itkin vielä lisää koska kukaan ei itkiessäni pitänyt kiinni olkapäistä ja ollut seurana.
Minä itkin huolta, huolta kavereista ja omasta jaksamisesta. En minä halua, että se yksi tuhoaa elämänsä vain olemalla hölmö.
Sitä ei käy niin kauan kuin minä olen elossa.

Minä itkin puhdistuakseni, itkin silmämeikit ja pahan olon, patoutumat, kaiken pois. Jäljelle jäi tyhjää ja minä yritän täyttää sen tyhjän hyvillä asioilla, jotta jaksaisin vaikeammilla hetkillä. Jos jollakulla on huomenna vapaata, lähden uimaan. Tai sitten yritän saada kasviota kerättyä. Miten vain, mutta huomenna minä en suunnittele, huomenna minä TEEN.

Tai siis tänään.
Oikeasti nukun liian myöhään, huominenhan on joka tapauksessa vapaapäivä. Lomaloma alkaa vasta maanantaina. Mutta silloin!

Ei kommentteja: