10.8.2018

Ei huolta enää

Vielä ei ole syksy ja kuitenkin on
Tekee mieli kokeilla, montako päivää tai viikkoa voi vielä ajaa Punakallioille ja pulahtaa veteen ilman että se tuntuu mukavalta enemmän kuin ikävältä.

Paluu oli helpompi kuin kuvittelin - vielä kesällä piipahtaessa seinät kaatuivat päälle välittömästi, mutta nyt tuntuu helpolta olla kotona täällä missä sänky on juuri sopiva ja kaaos tai sen puute omaa. Seuraavaksi: punainen kasvissosekeitto, pyykkimaraton, heti unien jälkeen ja ehkä terapian. Vieläkin voisi siivota enemmän, mutta enää ei ole kiire. Kesän jäljiltä on niin monta hyvää ja rakasta lausetta, että niiden voimalla ehkä jaksaa eteenpäin.

On hyvä palata kouluun nyt, kun en enää pelkää tuottavani pettymystä, kun tiedän että olen aivan kelpo muusikko ja ehkä vähemmän paska puheenjohtaja kuin olen kuvitellut. Jonkinlainen tutor, sen näkee sitten, toivottavasti hyvä. Sellaiseksi pääsi vain sanomalla, mutta se tuntuu saavutukselta silti - vähintäänkin sen vuoksi, että vihdoin olen kyllin hyvässä kunnossa antaakseni itsestäni jotakin muille. Aion tervehtiä vieraita naamoja ja yrittää olla vähän enemmän auki, jotta syksy olisi mahdollisimman mukava niille, jotka käyvät ehkä läpi samoja juttuja kuin minä vuosi sitten. 

Kirjoitin kirjeeseen: minun pitää kirjoittaa enemmän

pitää kirjoittaa enemmän nimenomaan jotakin, mikä ei ole asiatekstiä tai päiväkirjaa (tai laululyriikkaa sillä lailla että sanat kirjoitetaan ylös vasta kun ne on jo laulettu). Pitää kirjoittaa villisti ja rajoitta ja antaa ajatusten lentää ja keksiä asioita, ei kaiken tarvitse olla totta sitä kutsutaan fiktioksi ei valehteluksi. Olen nykyään niin maassa kiinni.

Ehkä tämä on se vuosi kun saan paskani haltuun, kehitän täydelliset arkirutiinit, pyydän kahville sitä kivaa tyyppiä enkä koskaan ole onneton tai ikävä. Todennäköisesti tämä ei ole se vuosi, mutta luulen että sitä vuotta on tulossa enemmän kuin aiemmin. Koko ajan enemmän osaan ja selviydyn ja suoriudun ja uskallan, ihmettelen mitä vielä voi toivoa kun olen jo saanut kaiken. Mutta aina löytyy jotakin! Kirjoitin ammattihaaveet ylös vihkoon, niin paljon voi vielä saavuttaa vaikka lempimuusikot fanittavat ja istuvat katsomossa ja laulavat mukana niin että lavalla purskahtaa itkuun. En ole rajaton mutta ehkä rajat eivät tule vastaan vielä pitkään aikaan.

Aion viettää enemmän vapaa-aikaa. Aion pelata ja piirtää ja katsoa Netflixiä ja neuloa ja opetella lautanauhat ja ulkoilla. Niin on pakko, sillä muuten uupuu enkä tahdo pilata tätä kaikkea uupumalla.
Kaikki kun on nyt niin valtavan hyvin.

29.4.2018

Olla teflonin päällystämä vai aina mustelmilla

Kun kaipaa huolenpitoa, kannattaa laittaa kaikki paskaksi

ja sitten olla pyytämättä apua
ja sitten olla antamatta ihmisten auttaa
sellainen on aika terveellistä ihmiselle, tietenkin

ja lopulta krapulapäivän jälkeisenä iltana alkaa itkettää kun lappaa lautaselleen riisiä niin hellästi ja huolehtivasti
muistaa, ettei ole syönyt kunnolla moneen päivään
(ei sen jälkeen, kun puhtaat astiat olivat loppu eivätkä hätävararuoat pysyneet sisällä, olikohan se tiistai)

Ehkä pidän sittenkin enemmän siitä, kun elämä on tasaisen mukavaa, vaikka sitten tylsääkin.

Edelleen biojätteet löyhkäävät roskakaapissa eikä niitä astioitakaan ole nyt ja huoneistossa on niin isot ikkunat että iltaisin sisällä paahtuu

ehkä tämä viikko saa silti olla ohi. Nyt voisin taas alkaa elää.

16.4.2018

I've got a perfect body though sometimes I forget

Ei ole ollut paljon sanottavaa
tai ehkä en vain ole muistanut sanoa

On vielä lunta puistoissa ja nurmikolla
mutta jo paahtuu olohuone iltapäivän auringossa niin, että kotiin tullessa tahtoo avata ikkunan selälleen
ja niin minä teenkin, sitten on suuri ikkuna sepposen selällään ja kuuluu ulkoa autojen äänet ja jalankulkuvalojen tikitys. Jäätelöpurkissa keittiöjakkaralla puskee herne uutta elämää ja aurinkoläikässä hymyilyttää, tuntuu toivolta.

Olen miettinyt kehoasioita.

Kun olin lapsi, sain joltakulta sukulaiselta - ehkä mammalta tai isotädiltä - lahjaksi keltaisen paidan, jossa oli pitkät hihat ja aukot olkapäiden päällä. Se oli tosi hieno paita, en ollut koskaan ennen nähnyt samanlaista. Kertaakaan se ei päässyt oikeasti käyttöön, vaan se tuomittiin automaattisesti makkarankuorena unohtumaan kaapin pohjalle.
Sukulaisilta joululahjaksi saadut vaatteet olivat lähes poikkeuksetta pettymys, koska aloin lihoa niin varhain ja niinpä paketeista paljastuvat paidat ja housut olivat aina liian pieniä. Paljon sen parempia eivät olleet myöskään vaatekauppojen lahjakortit - ne enteilivät kauppareissuja, joihin kuului roima annos vielä kasvavan lapsenkehon haukkumista ja yleistä syyllistämistä. Jokseenkin sopivia vaatteita kyllä ehkä löytyi, mutta ei yleensä niitä jotka itse olisin valinnut.
Yhdellä viimeisistä yhteisistä kauppareissuista valitsin t-paidan, joka äitini mielestä oli sekin liian tyköistuva. Kaikkien näiden vuosien ja kilojen jälkeen se paita on edelleen löysä ja mukava.

On tosi vaikeaa oppia rakastamaan kehoaan, kun on koko lapsuutensa ajan oppinut piilottamaan sen mahdollisimman tarkasti.

Ostin tänään sellaisen paidan. Se ei ole keltainen eikä pitkähihainen, mutta olkapäät se paljastaa. Ostin housutkin: kevyet, melkein marjapuuronväriset ja kukikkaat. Melkein kaikkien pukeutumisohjeiden mukaan ne ovat kai juuri sellaiset, joita lihavan ihmisen ei tulisi käyttää, mutta tänään päätin ensisijaisesti olla ihmisenä ihan vain minä.
Peilikuvani näytti oikeastaan tosi kivalta.
Se kotona katsottu, siis; sovituskopissa asioita ei voi tarkastella etäisyyden päästä ja valaistus oikein korostaa kaikkea epätasaisuutta, punakkuutta, venymäjälkiä. Ja silti! Siitä huolimatta! Ajattelin kopissa, että tuo tuossa on minun kehoni, tuollainen se on nyt. Tovin päästä se on ehkä toisenlainen. Mutta sitä en voi tietää, eikä siis ole mitään järkeä ajatella ainuttakaan "sitten kun"-lausetta. Kaikella, mikä nyt näyttää hyvältä ja tuntuu oikealta on merkitystä. Millään muulla oikeastaan ei.

Tänään minä kieltäydyn inhoamasta tätä kehoa.
Vaikka vain tänäänkin.
Se on jo paljon.


24.1.2018

Ikävä omia maita

On sellaista
että
ihan selvästi en minä ole kotonani täällä
eikä tämä kaupunki ole minun, ei muutu sellaiseksi, ei tämä ole sellainen paikka johon muuttaisin jos olisin vasemmistolainen homo

mutta sellainen olen
ja niin vain muutin ja nyt asun
ja pärjäilen - kyllä minä aina pärjään, kyllä kaikki aina järjestyy
Ostan kaupasta sitkeäkuorisia mandariineja, petyn Pulkkiseen ja Kyllöseen, soitan Konsta Jylhää (opin vaihtamaan viulunkieliä) ja kuuntelen Irja Kuoppalan letkeää hauskaa laulua ja ikävöin ja kaipaan, hetki kerrallaan, päivä kerrallaan

Itken Netflix-sarjojen lohdulle, ajatuksille lohdusta, koko lohdun konseptille
vaikkei mikään ole hätänä tai hassusti sinänsä, minä vain niin kovasti tahtoisin olla lohdutettu, hoivattu, välitetty
Pidän yhden sairaspäivän jotta jaksaisin varmasti pyykätä, käydä kaupassa, ostan sieltä minttujäätelöä ja croissantteja ihan vain koska on sairaspäivä ja silti minä lähdin pakkaseen ihan itse, katsokaa nyt, kyllä minä aina pärjään.
(Ihastun aivan totaalisen vääriin ihmisiin, ikävöin ja kaipaan ja olen hämilläni) (Ihastuminen on jokseenkin lähinnä akuuttia menettämisen pelkoa, olen huomannut) (Se onneksi menee ohi ajallaan kun sen antaa olla)

Odotan torstaita koko viikon ja kun se tulee, en olekaan ehkä tehnyt mitä piti - aika kuluu niin nopeasti, tai lähinnä epämääräisesti, etten muista ennen kuin on liian myöhäistä
ja liitetiedostot takkuavat
ja rohkeus ja kyky kokeilla ovat jossakin muualla.
Mutta on sentään ne torstait. Että voi hetken hengähtää.

Ja aina on ne seuraavat junaliput, seuraavat keikat, seuraavat illanvietot, seuraavat kiintopisteet, seuraavat

Kyllä minä aina pärjään

7.1.2018

Kun aika kuluu, on kaikki helpompaa

Olen miettinyt kehoa, hyvinvointia, omaa arvoani, ihmissuhteita, tarpeita, kommunikaatiota, ammattia, jaksamista, osaamista

sitä, milloin kirjoittamisesta tuli niin vaikeaa - sanojen ja lauseiden kieputtamisesta, hautomisesta, rakentamisesta
nykyään ripustan sanani kuivumaan ja siinä ne käpristyvät koppuraisiksi, enkä jaksa edes silitellä tai tärkkäillä vaan jätän ne olemaan
Kaipaan sitä, kun vielä osasin sanoa jotakin merkityksellistä tai maalauksellista

Minä en olisi osannut arvata, että
ihailustani syntyy ystävyyttä
(minun on vielä vaikea sanoa niin: ystävä
ei siksi, että epäilisin toista vaan koska en ole varma saako niin sanoa
luulenko itsestäni liikoja
olenko mistään kotoisin tai onko minulla niin paljon merkitystä)
en olisi osannut arvata että näen saman yhtyeen puolen vuoden aikana viisi kertaa, ainakin neljä kertaa eturivistä, kerran käytännössä kutsuvieraana, että niiden keikkojen yhteydessä halataan ja kysellään miten koulussa menee
En olisi osannut arvata, että minut otetaan vakavasti siinä mitä teen ja olen - vielä itsekään en osaa, jaan ihmiset itseeni ja niihin Oikeisiin Tyyppeihin, joilla on töitä ja Mainetta ja Kunniaa, jotka eivät puuhastele
vaikka onko se enää puuhastelua kun opiskelee ammattiin ja elää ja hengittää sitä asiaa
ja toisaalta: nekin puuhastelevat toisinaan, huvikseen, minä tiedän olen nähnyt ja kuullut
eikä ilman sellaista loputonta uteliaisuutta ja mielenkiintoa mistään varmasti tulisikaan mitään

Yhtä aikaa otan itseni liian vakavasti enkä tarpeeksi vakavasti.

Olisi hyvä, jos uskaltaisin kysyä useammin neuvoa tai apua
minun pitäisi tunnustaa, etten minä vielä osaa harjoitella, säännöllisesti tai muutenkaan
ja toisaalta pitäisi oppia tuntemaan se miten toimin, miten harjoittelu ylipäätään olisi mahdollista

Minun pitäisi päästä neuropsykiatrisiin tutkimuksiin
ADHD-seula, terapeutit, ystävät, kaikki pitävät keskittymishäiriötä todennäköisenä asiana ja minäkin olen alkanut ajatella, että vaikka itsehoidosta on ollut paljon apua, voisi kemiallinen tuki olla sekin hyväksi ja tarpeen. Ehkä asiat eivät lipsuisi käsistä, ehkä kaikki aivokapasiteetti ei menisi järjestyksen säilyttämiseen edes joten kuten, suunnitteluun ja stressailuun, loputtomaan mieleen palautumiseen ja unohtumiseen, ajatusten sinkoiluun sinne tänne, häpeään ja pettymykseen.
Kun koulu jatkuu, minä yritän taas
kovin montaa kertaa en enää jaksa

Mutta tämä elämä, kaikkinensa, on silti mahdollista ja usein hyvääkin
ehkä se pysyy, kaikkien niiden aikojen jälkeen, ehkä en tänä talvena kompastu omaan mahdottomuuteeni
sillä: juuri nyt minä olen mahdollisempi kuin koskaan ennen
täynnä odotusta, hehkua, huomispäiviä.

29.10.2017

Mutta jos kesytät minut niin silloin me toisiamme tarvitsemme

Nykyään minä vain paskapostaan ainakin kolmeen eri sosiaaliseen mediaan. Ne jutut ovat pieniä ja unohtuvat helposti, enkä muista enää tarkastella elämää suuremmassa mittakaavassa. Ajallisesti tai muutenkaan.

On ollut vähän vaikeaa lukea ja kirjoittaa. Uusi kaupunki tarkoitti uutta lainausoikeutta ja se on tässä maassa valtavan iso, hyvä ja kannatteleva asia, mutta elokuusta asti on yöpöydällä odottanut äidinkielenopettajan ylppärilahjaksi antama Minna Canth ja Anu Kaipaisen Poimisin heliät hiekat ja Kafkan Oikeusjuttu, jota en ole edes aloittanut. Ei ole muka ole aikaa (vaikken mitään muuta teekään kuin käy koulussa ja istu kotona) tai muistamista ja sitten kun on niin sitä väkisin runnoo eteenpäin, tarkoitushakuisesti, performatiivisesti ("katsokaa miten hyvä ja yleissivistynyt olen" vaikkei kukaan näkisi tai saisi koskaan tietää), nauttien vain koska niin kirjaa lukiessa kuuluu tehdä.

CD-levyjä olen kyllä lainannut ja kuunnellut ja kopioinut kovalevylle senkin edestä.

Koulusta minä pidän hurjan paljon - niin paljon, ettei se oikein edes tunnu opiskelulta, mutta huomaan silti oppivani ehkä enemmän asioita kuin lukion aikana koskaan. Aivoissa alkavat hahmottua koskettimisto ja soinnut ja välidominantit ja moodit, viulun ääni on täyteläisempi ja sormet vikkelämmät, äänen tuottaminen on helpompaa ja kevyempää ja laulan jälleen aulatiloissa, kaduilla ja tiskatessa. Täällä kehutaan paljon, mutta ei vain kehumisen vuoksi. Vaikeistakin asioista hahmottaa helposti, miksi ne olisi hyvä osata.

Tuntuu, että kaikki on ollut aika tasaista tänä syksynä. Se ei täysin pidä paikkaansa, tiedän syyskuussa tai joskus silloin kaiken olleen kamalaa ja vaikeaa ja raskasta - jopa siihen pisteeseen asti, että tosissani mietin, voinko mitenkään jaksaa opiskella täällä, voinko mitenkään kyetä asialliseen ja rentoon kanssakäymiseen koulukavereiden kanssa ikinä, voiko olla mahdollista ettei koulun henkilökunta ole vielä tajunnut mitä paskaa ottivat sisään. Nyt tiedän, että jaksan, että ne koulukaverit miettivät samanlaisia huolia, että opettajat ovat tyytyväisiä ja melkein yllättyneitä siitä, miten hyviä tyyppejä päästivät kouluun. Ja etten ole paskaa. "Hyvä viulisti", ne sanoivat bändinäytön palautteessa, "valtavasti potentiaalia", "voisit hyvin soittaa ihan nimibändeissä tuolla jossain", sydäntä hämmentäen kehuivat eivätkä kritisoineet muuta kuin pieniä asioita jousitekniikassa.

Mutta muuten. On ehkä ollut aika tasaista tyytyväisyyttä. Se tuntuu vähän tylsältä, siltä ettei minussa ole enää sisältöä, on vain teot ja taidot, ei tunteiden kirjoa. Niin että tällaistako on olla ihminen, joka ei enää ole aktiivisesti masentunut?

Tai en minä niitä oloja kaipaa, kaipaan sitä kun omaa lohdun- ja tuen tarvetta ei enää päätynyt sysäämään sivummalle koska "kyllä tästä selvitään" ja "on ihan hyvä olo" ja "kyllä se menee ohi".
En minä kaipaa kaikkea hätää ja paskuutta, vaan minä kaipaan ihmisiä ja tunnetta siitä, että on jokin syy ottaa kontaktia. En vielä hahmota, että se ehkä olisi kelpo syy olla yhteydessä, että tahtoo olla yhteydessä. Että ikävöi ihmistä tai ihmisiä ylipäänsä.
Sillä mitä ihmisiin ja ihmissuhteisiin tulee, ei minulla vieläkään oikeastaan ole lupaa tarvita ainakaan ääneen, enkä hahmota etteivät minun tarpeideni täyttäminen aina automaattisesti vie muilta ihmisiltä jotakin pois.

Minä tunnen tarvetta pitää sylissäni ihmistä, joka unissaan kietoo kädet ja jalat tiukasti ympärille ja sanoo asioita, jotka saavat sydämen hakkaamaan nopeammin. Tai ehkä ne eivät tule unesta, tai edes unen ja valveen rajamailta, mutta asiasta ei uskalla kysyä tarkemmin.On niin vaikeaa sanoa ääneen, aktiivisesti pitää ja välittää ja haluta, etenkin kun arvelee olevansa kohtuullisen toissijainen ja tietää varmuudella olevansa kaukana.
Kun ei ole kaivonsyvää ystävyyttä, eikä oikeastaan kai varsinaisesti muutakaan, mutta on kosketus ja lämpö, niin tuntuu mahdottomalta arvata, mikä ehkä mahdollisesti on liikaa. Ei auta, että pelkää jatkuvasti ihan kaiken olevan liikaa. Ikuista opettelua, tämä kaikki.

25.6.2017

Unelman nälkä ja tuntematon

Tapahtuu paljon ja tapahtuu nopeasti.
Sitten toisaalta: on paljon pysähtyneisyyttä, odotusta. Intoa ja kaipuuta ja jännitystä. Asioita, joista pääsee eroon vain tappamalla aikaa, eikä se ole edelleenkään niin helppoa kuin se voisi tai saisi olla.

Kesäkuun 15. päivä kirjauduin Opintopolkuun ja toiseen asteen haun kohdalla lukivat maagiset sanat "opiskelupaikka myönnetty". Keväällä pääsykoereissulta palatessa tuntui, ettei oikeastaan sittenkään harmittaisi päästä sisään konservatoriolle ja kun tieto siitä varmistui, oli päällimmäisenä jo iloa ja riemua. Ihanaa päästä tekemään rakasta asiaa, ihana olla 54 hakijan joukosta yksi 15:sta valitusta. Ihanaa siirtyä eteenpäin, seikkailla kauas vieraaseen paikkaan, joka kuitenkin toimii ihan kuten nekin, joihin on tottunut. Se on tavallaan lopulta tosi turvallista. Vaikka viime päivinä onkin vaivannut sellainen pakkoajatus, ettei paikan vastaanottaminen Opintopolussa olisikaan muka tarpeeksi. Kaikilla mahdollisilla tavoilla järkeiltynä sen pitäisi riittää, mutta kun se kela lähtee pyörimään, on ahdistus tosi vaikea taltuttaa. Toivottavasti oppilaitoksesta tulee lisää tietoa pian, ehkä ensi viikon alussa.

Mun tuleva koti on pieni kaksio alle kilometrin päässä koulusta. Sinne saa pesukoneen. Suurimmat toimintakykyyn ja toiminnanohjaukseen liittyvät huolet ratkesivat kertaheitolla alle vuorokauden sisällä asunnonhaun aloittamisesta, kun aamulla heräsin välittäjän puheluun: tänään tuli tietoon elokuun alussa vapautuva kämppä ja olisi sielläkin päässä helpompaa jos ottaisin sen suoraan eikä tarvitsisi käydä läpi 20 hakemusta.
Ihan todella helpottavaa tietää, että talvellakaan etäisyys tai bussiaikataulut eivät tee lähtemisestä mahdottoman hankalaa, kun koulumatkaa on suunnilleen saman verran kuin nykyisestä asunnosta sille vähän kauempana olevalle bussipysäkille. Ihanaa, ettei tarvitse laskea sen varaan, että jaksaa ja muistaa varata pyykkituvan ajoissa ja vielä mennäkin sinne. Toki tilalle tulee uudenlaisia asumiskustannuksiin ja itsensä ruokkimiseen liittyviä haasteita, mutta nyt tuntuu hyvältä, ettei tarvitse kompastua ihan täsmälleen samoihin sudenkuoppiin, joissa on koko elämänsä alun ollut jatkuvasti rähmällään.

Tavallaan kun muutto ja uusi koulu pyörivät mielessä, ei millään jaksaisi malttaa odottaa ja elää kaikkea ennen sitä tapahtuvaa hauskaa: Ruisrockin alueohjelmamusisointia, Kaustista, Europeadea, Puistokarkeloita, mahdollisia muita aktiviteetteja, nähtyjä kavereita, elettyjä iltoja, juhlia. Toisaalta niidenkin odottaminen on vaikeaa ja vähän jännittää, meneekö se kaikki kiva ohi syksyä pohtiessa. Tänäkin kesänä on tosin ollut jo varsin ikimuistoisia hetkiä, niin että ehkä huolehdin turhaan.

Tiistaiaamuna heräsin Konalassa toinen ihminen kainalossa ja se oli ihanaa, mutta myös muistutti sellaisen läheisyyden satunnaisuudesta. On sellainen kaipuu ja tarve pitää sylissä ja turvassa ja hyvänä ja välillä tuntuu, että toisten halailua ja oleilua katsoessa jotain repeytyy omissa sisuksissa vereslihalle. Huomaan ottaneeni monta askelta takapakkia fyysisen läheisyyden pyytämisestä ja muusta sellaisesta kommunikaatiosta - iskostanut päähän tiedon muiden rajojen olemassaolosta liiankin tiukasti ja sillä lailla sitonut omat käteni sosiaalisen kanssakäymisen suhteen.
Tai siis rajojen tiedostamisessahan ei ole mitään pahaa, mutta ihan käytännöllisyyden vuoksi voisi olla hyvä varmistella, missä ne kulkevat sen sijaan, että olettaa niiden kulkevan lähellä - asian korjaaminen on vähän hankalampaa jo nyt, kun pelkää jo rajojen kysymisen olevan rajojen ylittämistä.
Tätä ja muita vastaavia asioita pääsen ehkä puimaan uuden terapeutin kanssa, jos vain psykpoli ja Kela ovat suopeita ja saan sen kolmannen terapiavuoden huolimatta kohtuullisen hyvästä toimintakyvystäni. Tällä hetkellä pystyn elämään, mutta on niin monen monta asiaa, jotka voivat keikauttaa sen veneen kumoon todella nopeasti.

Muuttosiivouksen voisi ehkä hiljalleen aloittaa.
Sitä työmaata odotellessa.